Esteettömyysblogi

Kuulostaako tutulta? Uusi telkkari hajoaa heti takuuajan päätyttyä, vaikka edellinen kesti yli kymmenen vuotta, joka kesäksi täytyy ostaa uusi pöytä tuuletin edellisen “väsähdettyä” ja kännykässäkin on ohjelmavikoja heti ensi käytöllä. Esimerkkejä on loputtomasti, tämähän on nykyaikaa.

Sama koskee myös vammaisten apuvälineitä. Ero vain on siinä, että ne ovat yleensä elämälle välttämättömiä. Pyörätuolin hajoamista voi kai verrata pahaan kaatumiseen, koska matkanteko päättyy siihen. Esimerkiksi auton jättäessä tienvarteen voi aina jatkaa jalkaisin.

Minulla on kaksi esimerkkiä viime kuukausilta. Ensimmäinen on huhtikuussa saamani uusi pyörätuoli, joka ei ole vielä ehjää viikkoa nähnyt. Milloin kiinnitykset pettävät, sähkötekniikasta löytyy kosketushäiriö, ohjelmointi kaatuu tai jousitus irtoaa. Lista olisi paljon pidempi, jos uskaltaisin muistella. En usko, että vika voi olla vain kuskissa. Ja kun mietin menneitä, joudun toteamaan, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana jokainen tuoli on ollut aiempaa heikompi. Ja saman ovat huomanneet muutkin.

Se toinen esimerkki on hiiri, jolla ohjaan tietokonetta jalallani. Ostin uuden, upean hiirulaisen viime kesänä ja se kesti erinomiasesti ainakin kaksi kuukautta. Sinnittelin sillä kevääseen asti, kunnes hermoni pettivät. Nyt olen sitten ytittänyt valittaa asiasta, mutta maahantuoja ei tunnu reagoivan lainkaan. Siispä käytössäni on taas yli kymmenen vuotta vanha rullatekniikalla toimiva hiiri, jonka luulin palveluksensa tehneen.

Molemmat ovat esimerkkejä siitä kuinka tekniikka kehittyy, mutta ei huomioi käyttäjien elämää. Laitteisiin tulee lisää huipputekniikkaa ja erikoisosia. Samalla niistä tehdään heikompia ja mahdottomia korjata.

Minun mielestäni tämä on silkkaa esteellisyyttä. Tekniikan kehittämisessä on unohdettu täysin pienemmät käyttäjäryhmät ja monien elämää on vaikeutettu aivan tarpeettomasti.

Siksi pienenä piristyksenä kannattaa kuunnella Repomiehen laulut vanhoista paremmista ajoista:

http://ohjelmat.yle.fi/pasila/repomiehen_laulut

Joensuun satamassa on paljon muuttunut viime vuosina, kun on yritetty päästä tälle vuosituhannelle. On kuitenkin ainakin yksi asia, joka on sentään säilynyt. Entinen kuunari, ravintolalaiva Elina.

Elinan sisäänkäynti

Elina on kellunut Pielisjoella nyt kymmenen vuotta, vuodesta 1999. Siinä ajassa se on ottanut paikkansa osana Joensuun kaupunkikuvaa ja historiaa. Ennen Pohjois-Karjalaan saapumistaan se ehti palvella erilaisissa tehtävissä Suomessa ja Ruotsissa vuodesta 1936 asti.

Jotain ravintolalaivasta kuitenkin puuttuu. Nimittäin toimiva luiska. Nykyinen luiska nimittäin sijaitsee viisi-kymmenen senttiä satamalaiturin yläpuolella. Pyörätuolilla ei siis sittenkään ole pääsyä tähän upeaan alukseen. Vika olisi kuitenkin helppoa ja halpaa korjata jatkamalla luiskaa.

Tunnustan, olen koukussa veteen ja veneisiin – samoin kuin terasseihin. Elinassa ne yhdistyvät. Siksi toivon, ettei se koe Koli III:n kohtaloa, että se säilyy osana kaupunkikuvaamme ja siitä tehdään tulevaisuudessa vammaisystävällisempi.

Pidetään iloinen laiva osana kaupunkia!

Kyse on tietenkin vammaisavustuslaista, jonka eduskunta hyväksyi viime vuoden lopulla. Laki tulee voimaan kesän loputtua, eli 1.9.

Lain pitäisi taata henkilökohtainen apu kaikille sitä tarvitseville vammaisille. Apu on tietenkin sitä suurempi, mitä vaikeampi vamma on kyseessä. Joissain tapauksissa tilannetta mutkistaa se, että asiakkaan täytyy itse pystyä ilmaisemaan avun tarve.

Sosiaalivirkailijan kannalta taas asiaa mutkistaa se, etteivät he voi sanoa suoraan ei, vaan avun tarve täytyy määrittää tarkkaan kolmen kuukauden aikana. Kyse on siis periaatteessa subjektiivista oikeudesta henkilökohtaiseen avustajaan. Vasta käytäntö kuitenkin näyttää, muuttuuko mikään.

Mitä sitten tarvitaan avustajan saamiseksi? Jos hakijalla on palvelusuunnitelma, pitäisi puhelinsoiton kunnan sosiaaliviranomaisille riittää. Jos taas suunnitelmaa ei ole, täytyy se laatia ensin – samaisten viranomaisten ja asiantuntijan kanssa. Vakuutan, että tie on tasaisempi kuin vanha paperisota.

Uudistuksen pitäisi helpottaa etenkin aiemmin avustajattomien avustajan saantia. Sen sijaan tuntien lisääminen riittävälle tasolle saattaa jopa vaikeutua. Pienin avustustuntimäärä on nyt määritelty kymeneksi tunniksi kuukaudessa, josta sen pitäisi nousta kolmeenkymmeneen vuoden 2011 alkuun mennessä.

Mitäs sitten, jos tulee hylsy? Silloin ainoa tapa on valittaa – ja tässä tapauksessa hallinto-oikeuteen. Suosittelen valittamista kaikille, koska nyt on mustaa valkoisella, mihin vedota. Itse ainakin valitan aina, kun voin.

No, minulla on omat asiat kunnossa ainakin tältä osin. Oma virkailijani vakuutti, ettei mikään tule muuttumaan. Onneksi en ole köyhästä itäsuomalaiskunnasta, jossa niukkuutta jakamalla saatettaisiin vaikka leikata tuntimäärää. Laki on nimittäin hyvin kuntakohtainen, sillä ohjeet ovat toistaiseksi vajavaiset.

Hyvää uutta viikkoa! Nyt puhuu kirjeenvaihtaja Turusta. Tai rehellisyyden nimissä Turun kirjeenvaihtaja, joka on palannut takaisin Joensuuhun.

Henkilökohtaisen avustajan on tehtävä tiettyjä erityisjärjestelyjä, jos haluaa pitää lomaa. Itse käytin “lomani” osallistumalla viime viikolla pohjoismaisten maantieteilijöiden tapaamiseen, lähes kahdensadan osallistujan konferenssiin. Enkä onnistunut pakenemaan “töitä” sielläkään, vaan tarkkailin ohjelmaa myös esteettömyyskorvalla.

Päivillä oli kaikkiaan 40 työpajaa, joihin osallistui vajaa 200 tieteilijää. Jokaisessa noista pajoista käsiteltiin neljästä seitsemään esitystä, eli kolmen päivän aikana käytiin läpi yhteensä ainakin 200 aihetta. Yhteensä viiden työpajan aihe liittyi kaupunkimaantieteeseen ja yhden esityksen aihe liittyi suoraan esteettömyyteen. Vastaavasti esimerkiksi turismia ja mökkeilyä märehdittiin kolmessa työpajassa!

Yleisimpiä tapoja ajatella kaupungin ongelmia ovat etnisyys ja liikenne, jotka ovat näkyviä kysymyksiä nykymetropoleissa. Kuitenkin luulisi vammaisten ja vanhusten olevan vähintään yhtä suuri kysymys, joka jää hiljaiseksi. Ainoassa suoraan esteettömyyttä käsitelleessä esityksessä esiteltiin uusia tapoja lähestyä vanhusten liikkumistarpeita ja kehittää julkista liikennettä. Samalla tehtiin tärkeä huomio, etteivät vanhukset ole yhtenäinen joukko, vaan heidänkin liikkumistarpeet vaihtelevat.

Maantiede ei kuitenkaan ole soveltava tiede, vaan perustiede, jonka kiinnostus on myös yhteiskunnassa ja tieteellisessä ajattelussa yleisesti. On silti harmi, ettei esteettömyys ole saanut tätä suurempaa roolia maantieteilijöiden mielikuvituksessa. Esteettömyys on etenkin läpileikkaava ajatustapa, jonka toivoisi olevan läsnä kaikessa tilaa tutkivassa tieteessä.