-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Joka vuosi se saapuu hieman aiemmin. Joka vuosi se jatkuu pikkaisen pidempään. Tänä vuonna joulutuotteiden markkinointi aloitettiin hyvissä ajoin lokakuussa ja alennukset jatkuvat luultavasti pitkälle helmikuulle. Ja sittenhän ovat vuorossa jo seuraavat alennushullutukset.
Enpä ole tavannut ketään, joka varsinaisesti nauttisi joulunaluskulutuksesta, mutta kehtaan väittää, että meille pyötätuolin käyttäjille se on kivuliainta. Toki vaikeuksissa ovat myös muut liikuntarajoitteiset ja pienten lasten isät ja äidit.
Tuskaa tuottaa, että ihmisiä on niin paljon, ettei mukaan mahdu. Harva myöskään viitsii katsella ympärilleen ja tehdä tilaa meikäläiselle. Kipua aiheuttavat suklaahyllyt ja lahjatavaraasetelmat, jotka kaventavat käytäviä ja aiheuttavat törmäyksiä. (Tosin tänä jouluna en ole vielä kaatanut yhtään hyllyä, vaikka lähellä on ollut.)
Tuloksena on neljä kuukautta ruuhkia ja pujottelua mukamasesteettömissä kauppakeskuksissa. Esteistä pahin on kuitenkin lompakon sisäpuolella, kun setelit tuppaavat hupenemaan samaan tahtiin kuin niitä ilmaantuu.
Hauskaa joulun odotusta kaikille! Varsinkin kauppiaille.
Taas on kuukausi lopuillaan ja aika jakaa marraskuun kunniamaininta. Sen saavat…
Joensuun palloiluseurat.
Palloiluseurat koripallossa, jääkiekossa, lentopallossa ja salibandyssä ovat monin tavoin edistäneet vammaisten mahdollisuuksia seurata urheilua livenä. Ensinnäkin, moniin urheilutapahtumiin tuleminen on pyörätuolin käyttäjille maksutonta. Toinen vaihtoehto on, että avustaja pääsee matseihin ilmaiseksi. Kummin vain, edistää se vammaisten urheiluharrastusta.
Toiseksi, muun muassa jäähalille ja urheilutaloon on rakennettu jälkeen päin hissit ja rakennuksista on pyritty tekemään hieman esteettömämpiä. Tosin käytännössä edellä mainitut hissit ovat liian ahtaita ja vaikeita käyttää. No, kannustan silti yrittämään.
Toivottavasti urheiluseurojen esteettömyystyö jatkuu myös lamavuosina.
—-
Kunniamainintaa varjostaa hieman Katajan toiminnanjohtaja-valmennuspäällikkö Antti Papinahon ennenaikainen kuolema porokolarissa toissapäivänä. Hän oli hyvä ystäväni jo Orimattilan ajoilta ja tärkeä mies Joensuun koripallolle. Osanottoni omaisille ja Katajan väelle. Tsemppiä kuitenkin pojat! Antin muistoa kunnioittaen.
Eilen käynnistyi palvelutalon jouluarpojen myynti. Niitä saa ostettua täältä Validia-palvelutalolta. Kannattaa kysyä Helenaa tai asioida talon palvelupisteessä.
Hinta on huokea ja palkinnot hyviä. Palkintoina on muun muassa koruja, pyyhkeitä ja kaikkea mahdollista.
Arpajaisten tuotto menee lyhentämättömänä talon asukastoimintaan. Tämä on hyvä hetki tukea invalideja.
Näin äskettäin tositapahtumiin perustuvan englantilaisen elokuvan Minun elämäni (1989), joka kertoo synnynnäisestä CP-vammaisesta miehestä, Christy Bowmanista. Christystä tuli taiteilija ja kirjailija sodanjälkeisten vaikeiden aikojen myötä. Hän ei päässyt kouluun, vaan hänet laitettiin klinikalle puheterapiaan. Hän joutui vetämään itseään maassa, mutta välillä dublinilaiset kaverit työnsivät häntä kottikärryllä.
Lopulta Bowman oppi puhumaan ja pääsi pyörätuoliin. Hänestä kasvoi samanlainen viskisieppo kuin allekirjoittaneesta. Hän oli iloinen ja elämänmyönteinen mies, mutta sai voimakkaita raivokohtauksia, kun asiat alkoivat harmittaa.
Samastun itse elokuvaan voimakkaasti. Olen myös kohdannut ison osan päähenkilön kokemuksista ja voin vakuuttaa, että elokuva on totuudenmukaisin näkemäni kuvaus vammaisen elämästä. Samastun myös Christyn luonteeseen voimakkaasti, sillä en itsekään suuttuessani erota mustaa punaisesta.
Ajatuksia heräsi moneen suuntaan. Ensinnäkin mietin kuinka moni elokuvan fyysistä ja henkisistä esteistä on vielä pysytyssä tämän päivän Dublinissa ja maailmassa. Toiseksi aloin pohtia vammaisten tuomista samoihin kouluihin muiden lasten kanssa (mistä saatan kirjoittaa myöhemmin lisää).
Kolmanneksi elokuva muistutti ajoista, jolloin pyörätuolinkin joutui maksamaan kokonaan itse. Muistelen ensimmäisen oman tuolini maksaneen 60 000 markkaa, joka oli melkoinen lovi työläisperheen kukkaroon 50-luvulla.
Elokuvan pääroolia esittää Daniel Day-Lewis, joka ei itse ole vammainen – ainakaan tietääkseni. Silti hän esittää roolinsa suorastaan loistavasti. En ehkä itsekään ole sen uskottavampi CP-vammainen.
Minun elämäni on koskettava elokuva. Se ei ole liian raskas, vaikka aihe on vakava. Siinä on jopa pakko nauraa välillä. Elokuva on kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta suosittelen sitä edelleen kaikille.
Epäilyistäni huolimatta talvi alkoi. Ainakin tämä ensimmäinen talvi.
Siitä ei ole ollut suurta haittaa edes meille jalkakäytävien vaativammille käyttäjille, sillä Joensuun tekninen toimi on kerrankin ollut asiansa tasalla. Kadut ja myös katujen kulmat on hoidettu mallikkaasti tämän ensinäytteen perusteella.
Toivokaamme, että lunta ei tulisi liian suurina erinä, jotta saamme viettää sujuvan talven ja mukavat joulun pyhät. Jos pahimmilta esteiltä vältytään, lupaan julkisesti kiittää kaupungin auramiehiä kevään koitettua.
Muutama viikko sitten kerroin ongelmista, joiden kautta palvelutalolla siirryttiin 2000-luvulle. Huoneisiin asennettiin avustajien kutsumiseen tarkoitetut uudet puhelimet. Nyt uuden teknologian koeaika on ohi ja annan itselleni luvan kysyä: onko mikään muuttunut?
Annan itselleni myös luvan vastata kysymykseen.
Hanketta perusteltiin aikoinaan sillä, että palvelu nopeutuu, kun aina lähimpänä oleva avustaja voi tarttua toimeen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näin ei ole käynyt – päinvastoin. Syykin on selvillä, sillä avustajat joutuvat jatkuvasti raportoimaan liikkeitään ajankäyttöä seuraavalle tietokoneelle. Kovin usein näkee talon väkeä koneiden ääressä kirjoittamassa työtehtäviään muistiin ja ottamassa vastaan uusia.
Periaatteessa järjestelmä tarjoaa ainakin yhden parannuksen. Sen avulla voi puhua henkilökunnan kanssa samalla, kun lähettää kutsun. Kuitenkaan kaikki avustajat eivät ehdi kuunnella asiaa, joten sitäkään mahdollisuutta ei hyödynnetä kunnolla.
Ruokailupuoli sen sijaan on aivan mahdoton. Jokainen avustaja joutuu kirjoittamaan koneelle ruokatilauksen ja avustamiseen kuluvan ajan. Näistä muodostuu aterian hinta. Enpä tiedä mitä kunnat tästä sanovat.
Kokonaisuutenaan uusi järjestelmä ei ole parantanut meidän asukkaiden saamaa palvelua ja tuskin tulee parantamaankaan. Sen sijaan se on lisännyt lukuisia keinoja työntekijöiden valvontaan. Se on myös kallis kustannuserä, joka näkyy meidän asukkaiden kukkaroissa.
Näin ollen vastaus johdannon kysymykseen on myönteinen, jos hyvällä palvelulla tarkoitetaan stressaantuneita työntekijöitä.
Jokainen on kai joskus kulkenut hissillä. Se on varsin helppoa – painaa vain nappia ja koppi tekee loput. Hissi on myös olennainen osa esteettömyyttä, koska se on yleensä ainoa keino liikkua kerroksia ylös- tai alaspäin.
Mutta milläs painat, jos kädet eivät toimi ja jalat eivät yletä? Tämä on tilanne monella vammaisella, myös minulla.
Täällä palvelutalolla, jossa asuu kolmisenkymmentä monenlaista monivammaista, asia on ratkaistu ympäristönhallintalaitteita tottelevalla järjestelmällä. Hissi on muuten tavallinen, mutta siinä on pieni silmä, joka vastaanottaa infrapuna- ja radiosignaaleja. Niinpä käsiä ei tarvita hissin tilaamiseen ja käskyttämiseen lainkaan.
Palvelutalojen ja kuntoutuskeskusten ulkopuolella en harmikseni ole tavannut vastaavaa systeemiä. En usko, että se voi olla kovin kallis. Eikä se ole ainakaan teknisesti vaikea toteuttaa, sillä signaalit ovat standadoituja. Jokainen laite lähettää siis samoja komentoja.
On paljon paikkoja, joissa järjestelmä olisi hyödyllinen. Esimerkiksi Anttilassa ja kirjastolla hissit ovat niin syrjässä, että joutuu odottamaan pitkiä aikoja ennen kuin joku muu tulee painamaan nappia. Toisaalla hissit on korvattu kammottavilla liukuportailla, jotka ovat terveysriski pyörätuolilla liikkuville. Pienellä investoinnilla saataisiin monista liikekeskuksista ja julkisista rakennuksista vammaisystävällisiä ja nykyistä houkuttelevampia.
Esteettömyyttä ei siis takaa, että rakennuksessa on hissi. Hissin täytyy olla myös kaikkien käytettävissä.
Joensuun kaupunki järjesti jälleen joululahjan vammaisille keskeneräisen kauppakeskuksen muodossa. Tämä on jo perinne, sillä pari vuotta sitten Iso Myy avasi ensimmäiset liikkeensä juuri joulun alla. Tänä vuonna avajaisia viettää entisen Valintatalon liikekeskus.
Kävin eilen ilta-ajelulla siellä. Tehtäväkseni otin tarkistaa pääseekö pyörätuolilla toisen kerroksen Clas Ohlssonille. Vastaus on – yllätys, yllätys – kielteinen, koska en löytänyt talosta ainuttakaan hissiä. Sen sijaan pääsin tutustumaan alakerran ihmeisiin.
Talon alahalli on kaunis ja tilava. Ensivaikutelma oli, että talo on suunniteltu hyvin. Vaikutelma kuitenkin mureni nopeasti, kun aloin huomata epäkohtia.
Pahimpana ongelmana pidän liukumattoa, jolla lastenvaunujen ja pyörätuolien pitäisi siirtyä yläkertaan. Kerran kokeilin vastaavaa ja olin lentää selälleni, kun pääsin ylös. Mattojen suunnittelijat eivät ilmeisesti ole huomioineet, että pyörätuolin painopiste on takana. Tuskin tämäkään matto poikkeaa aiemmista, sillä kaltevuus on varsin suuri.
Toinen jännittävä havainto oli luiska, joka ei johtanut mihinkään. Se oli kuin betoninen monumentti liikkeiden ovien vieressä. Ihan kelpo luiska, muttei johda minnekään. Toivottavasti se pääsee jonain päivänä hyvään käyttöön.
Alakertaan tullaan myös avaamaan ennen joulua pikku-Prisma entisen valintaladon paikalle. Omat kokemukseni sekä Prismoista että keskustan elintarvikekaupoista eivät ole kovin ruusuisia viime ajoilta. Luvassa lienee taas korkeita hyllyjä, kapeita käytäviä, ynnä muuta mukavaa virikettä aivoille.
Hieman ihmettelen nykyistä tapaa avata kauppakeskukset kesken työmaan. Ensin Myy, sitten Metropoli ja nyt tämä. Vanha sanontakin kuuluu ”Keskeneräistä työtä ei pidä näyttää herroille eikä narreille”. Tämä kuuluu viimeksi mainittuihin.
Tunnustan. Olen Obama-fani. Kiitokset hänen tukijoilleen.
Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi merkitsee yhden historiallisen esteen kaatumista. Musta mies Yhdysvaltain presidenttinä on suvaitsevaisuuden voitto. Mielelläni kuuntelen hänen puheitaan kansakunnan ja ihmiskunnan yhdistämisestä. Toivottavasti naivit puheet toteutuvat.
Olin myös Kennedy-fani. Myös hän oli tasa-arvoliikken eturintamassa. Juuri siksi jotkut pitävät Obamaakin poliittisena esteenä ja haluavat raivata hänet pois tieltä. Toivottavasti niin ei tapahdu.
Joensuussa on nyt marrasmarkkinat. Hyvissä markkinatunnelmissa sopii kirjoittaa iloisista asioista.
Kahdeksan Joensuussa viettämäni vuoden aikana olen todennut, että täällä nuoriso ei voi kovin pahoin. Siitä voi olla toki eri mieltä, sillä eihän skiniajoistakaan ole kuin reilu kymmenen vuotta.
Kun olin aikoinaan ensimmäisiä kertoja Joensuun yössä, jännitin ”pahamaineisen” nuorison vastaanottoa. Yllätys, yllätys. Nuoriso olikin mainettaan kesympää. Nuorten kanssa on helppo päästä juttuun ja he tuntuvat menevän ajoissa nukkumaan. Kaupunki saattaa olla kuin kuollut jo yhdentoista aikaan.
Mutta ainakaan en ole vammaisuuden takia joutunut kohtaamaan syrjintää, vaan päinvastoin olen saanut jopa apua. Etenkin Rantakylän nuorten kanssa olen vuosien saatossa ystävystynyt.
En usko, että nuorisossa on kaikki vika yhteiskunnan alamäessä. Monesti nuorilla on hyvinkin positiivinen ote elämään ja yhteisöllisyyttä, jota harvoin näkee ”aikuisten” parissa. Aikuiset, menkää tekein hieman itseenne. Vähän luottamusta tulevaisuuteen, niin moni ongelma on ratkaistavissa.
Esteettömyysblogi 