-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Hyvät lukijat ja myös pahat. Loskakuu on pahasti kesken, mutta siitähän ei kunniamainintoja jaeta. Sen sijaan maaliskuun kunniamaininnan saa…
Talonmies Matti.
Tunnetaan myös nimellä talonsetä invalidiliiton palvelutaloilla ympäri Suomen.
Matti on Joensuun talomme monitoimimies. Hän hoitaa talonmiehen perustehtävät katujen lakaisuneineen ja pikkuremonteineen, mutta tarvittaessa hän vaikka vääntää rautalangasta pyörätuolin akun. Tai ainakin melkein. Nimittäin aikamoinen ihmemies on kyseessä. Asukkaat turvautuvat hänen apuunsa kaikissa huoneiden ja pyörätuolien tekniikkaan liittyvissä ongelmissa. Ensin hän katselee pieni virne suunpielessä ja sanoo ”eihän tästä saa enää mitään aikaiseksi.” Kuitenkin puolen tunnin päästä hänellä on ratkaisu valmiina ja kiinnitettynä paikalleen.
Ja samanlaisia talonsetiä löytyy palvelutaloista ympäri Suomen. Se on ehdottaman tärkeää invalideille, sillä erilaisia apuvälineitä meillä on joka lähtöön. Aina on jokin paikka vähän rempallaan – etenkin sedän ollessa lomalla tai viikonlopun vietossa.
Toivoisinpa, että talonmiehiä olisi enemmän muuallakin – kuten ennen aikaan. Kiinteistönhuoltofirmoilta en usko saavan samanlaisia palveluita. Muutenkin vanha kunnon sekatyömieshenki on liian vähäistä nykyaikana.
Kiitos Matti!
Lukijani, et varmaankaan ole asiantuntija pyörätuoliteknologiassa. Tämän luettuasi tiedät siitäkin aiheesta vähän lisää.
Kaikki tapahtui keskiviikkona, kun halusin käydä kaupungilla. Huomasin kyllä jo lähtiessäni, ettei sähköpyörätuolini oikein kulkenut kuten pitää. Sitten kirjastolla käydessäni tuolini pysähtyi yht’äkkiä. Minulta paloi… ei pinna, vaan hiilet tuolista. Ja pinnakin sitten pienellä jätöllä, tilanteen tajuttuani.
Sain tuolini vaivoin käyntiin ja pääsin takaisin talolle. Huippunopeus ei ollut lähelläkään kävelyvauhtia, pikemminkin etanan luokassa. Jos olisi kesä, olisi sekin luultavasti mennyt ohi, mutta nyt se liukasteli jäätiköllä.
Nähkääs, tuolin sähkömoottori vaatii hiiliä jäähdytykseen ja ne täytyy vaihtaa uusiin vähintään kerran vuodessa. Yleensä se kuitenkin tapahtuu vasta, kun matka on katkennut nolosti jossain kaupungilla pörrätessä. Edellisen kerran tuolini jätti minut kadun varteen viime elokuussa.
Onneksi ehdin eilen syömään, kun talon avustaja vähän täräytti tuolia. Koko illan istuin sitten tietokoneen ääressä, kun tuoli ei enää pihahtanutkaan. Aamulla talon(monitoimi)mies Matti vaihtoi sitten uudet hiilet.
Tällainen kommellus tällä kertaa.
Sain turpaani tänään.
Vähän leikkimielisesti, mutta ihan kunnolla. Nimittäin pyörätuolikurlingissa. Se on varsinaisesta kurlingista sovellettu laji, jossa ei ole harjoja, ei jäätä, eikä kiviä. Sen sijaan pelataan muovisilla kiekoilla ja kurlingista kopioiduilla maalialueilla, joka sijoitetaan lattialle. Joukkueitakaan tässä lajissa ei ole samalla tavalla kuin varsinaisessa kurlingissa.
Laji on siitä erinomainen, että se sopii kaikille vammatyypeille. Itse potkaisen kiekon lattiaa pitkin, monet käyttävät apuvälineitä, kuten lajiin kehitettyjä keppejä. Myös näin tähtääminen vaatii paljon keskittymistä ja harkintaa.
Pyörätuolikurling on paraolympialaji, mutta sitä pelataan jäällä normaalisti. Kivien lähettämisessä käytetään apuvälineitä ja joukkueiden avustajat harjaavat kapteenin ohjeiden mukaan.
Tutustuin pyörätuolikurlingiin muutama vuosi sitten Lahden kuntoutuskeskuksessa ja ihastuin heti. Tosin peli vaatii paljon tilaa, josta on aina puutetta. Kaikkein paras paikka olisi pitkä ja melko leveä käytävä. Olemme kokeilleet peliä myös jäällä, jolloin olemme käyttäneet oikeita kiviä. Myös se toimi oikein hyvin.
Vammaisille sovellettuja pelejä on toki muitakin sulkapallosta keilaukseen, mutta tämä on minun suosikkini.
Hei lukijat!
Nissen avustajan (lue: näppäimistön, kustannustoimittajan) osasta astun taas estradille maestron pyydöstä. Blogissa oli parin viikon tauko, kun matkustin Saksassa. Tässä muutamia esteettömyyshavaintoja tuolta reissulta.
Olin opintomatkalla Landaussa, Reinin laaksossa sijaitsevassa vanhassa linnoituskaupungissa. Lähes kaikki kadut olivat mukalakivestä, mutta jonkin verran pyörätuoleja kaduilla silti liikkui. Toisaalta, koko keskusta-alue oli vapautettu autoista, mikä helpottaa liikkumista.
Vaikeampia tapauksia ovatkin liikkeet, joista aika harvat ovat esteettömiä. Se ei kuitenkaan ole ylitsepääsemätön ongelma (ainakaan kesäaikaan), sillä iso osa liikkeistä, kahviloista ja ravintoloista on levittäytynyt katujen puolelle.
Uudemmat supermarketit ja muut ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsevat liikkeet ovat samanlaisia kuin Suomessakin. Toisaalta, ovatko ne invalidien kannalta kovin olennaisia? Ainakaan yhtään invataksia en reissullani huomannut.
Sen sijaan junan ja pyörätuolin yhdistämiseen oli Saksassa panostettu. Kahdesti näin nosturin, jolla pyörätuolin käyttäjä pääsi ajamaan sisälle myös vanhemppin (ja korkeampiin) juniin.
Mitään kovin perustavaa analyysia en kuitenkaan voi kymmenen päivän perusteella vetää. Luultavasti isompien kaupunkien katukuvassa näkee enemmän pyörätuoleja ja myös esteettömyyteen on panostettu niissä enemmän.
Mätäkuu on kolmastoista kuu. Neljästoista on loskakuu, maalis-huhtikuussa. Eli nyt.
Kevät tekee tuloaan. Aurinko paistaa, linnut laulaa. Ihmiset nousevat talvihorroksestaan. Työteho kasvaa ja irtosuhteet kukkivat. Kohta taitaa olla kesä.
Mutta se on vain kolikon toinen puoli. Tämä on vuoden esteellisin kuukausi. Kun kirkkauteen suuntaa pyörätuolilla tai lastenrattailla saa varautua pyyytämään apua korttelin välein, kun on aina kiinni sohjossa. Ennätykseni on jäädä neljä kertaa jumiin korttelin matkalla.
Jalankulkijat ovat toivottavasti jo bikinikunnossa, sillä ilman uimapukua ei noita lätäköitä ylitetä. Tosin vesi on vähän sameaa, eikä se välttämättä ole niin kovin lämmintäkään.
Selviytymisstrategiani keväälle on kulkea aina kadun varjoisaa puolta, sillä siellä maa on usein jäässä – kuin oma järkeni myös. Välillä joudun käyttämään ajotietä, joka on kevään mittaan lanattu puhtaaksi – kuin järkeni myös. Jäädessäni kiinni käytän hätävilkkuja, joita valitettavasti vain harvat ymmärtävät – kuten järkeänikään.
Eiköhän tämä tästä kesäksi muutu.
joten aina kannattaa valittaa. Ainakin jos tietää olevansa oikeassa.
Kirjoitin viime kesänä oman mielipiteeni Kansaneläkelaitoksesta. Kirjoitus löytyy täältä ja se on erittäin ajankohtaista ja suositeltavaa lukemista edelleenkin.
Paitsi yksi asia on muuttunut. Sain vihdoin kuntoutusvalituksen läpi sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnassa.
Systeemi on nimittäin sellainen, että ensin haetaan laitoskuntoutusta Kelalta. Jos ja kun se hylätään, voi päätöksestä valittaa. Kun taas valituskin todetaan perusteettomaksi, saa valittaa edelleen sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan. Sen jälkeen ei enää ole valitusmahdollituutta, mutta päätöksen voi viedä käsiteltäväksi vakuutusoikeudelle, jonka tehtävänä on valvoa valtion virkamiesten toimintaa.
Kyllähän se aikaa vie ja paperia. Aina täytyy olla valmis perustelemaan monelta kannalta, sillä harvalla on varaa maksaa omasta pussista välttämättömiä kuntoutusjaksoja (á 2000 € / 3 viikkoa). Toisaalta, valittaminen on ilmaista.
Voisinpa kutsua valittamista jopa harrastuksekseni. Nyt odotan mielenkiinnolla kuinka vuoden 2007 kuntoutusjaksolleni käy vakuutusoikeudessa. Ehkä pääsen suorittamaan sitä jossain vaiheessa ensi vuotta. Tämän vuoden valitusrumba sen sijaan on vielä alkutekijöissään.
Olenhan niin pirullinen, etten anna mitään periksi. Kaikesta ei silti kannata valittaa. Muistakaa pitää puolenne!
Esteettömyysblogi 