Esteettömyysblogi

Tien päältä, päivää!

Tänään on matkapäicä.Olen piirtämässä Suomen kartalle kolmiota, jonka kärkinä toimivat Joensuu, Lahti ja Loviisa. Mukana on tietenkin läppäri, jotta voimme raportoida käänteistä.

Hyppäsimme taksiin (en viitsi mainostaa firmaa) aamulla kuuden aikaan ja aloitimme etenemisen kohti Lahtea. Matkan piti sujua unen merkeissä ja perillä oli tarkoitus olla puolen kymmenen maissa. Matkaan tuli kuitenkin mutkia, kun tielaitoksen ukot olivat keksineet laittaa viitostien uusiksi Mikkelin kohdalta alkaen. Siinäpä sitten matelimme ja olimme perillä kolme varttia myöhässä.

Mutta Lahteen minulla oli asiaakin, sillä vein jalkani sinne huollettavaksi. Nyt istunkin sitten vankina kelattavassa tuolissa ja toivon, että saan sähköpyörätuolini takaisin entistä ergonomisempana ja kestävämpänä takaisin.

Lahdesta matka jatkui vanhan kotipaikkani, Orimattilan, kautta Loviisaan. Välietappina oli sukulaisten tapaaminen haudoilla ja Loviisassa odotti elävämpi seura lohikeiton ja muiden herkkujen kera. Sivumennen sanottuna täytyy todeta, etten ole muutamaan vuoteen saanut yhtä hycää kalasoppaa.

Nytpä huristelen kohti kotia loppupäivän. Vaikka jalkojen menettäminen nyt harmittaakin, on mieli korkealla. On erinomaista, että vammaisillakin on mahdollisuus reissata silloin tällöin. Kiitokset kotikunnalle ja kuljetustukien laille. Tosin, matkoja saisi olla enemmänkin.

Maalla, merellä, ilmassa

Nyt, kun kesälomat alkavat loppua, aloin pohtia, kuinkahan moni vammainen on ollut kesälomamatkalla maalla, merellä tai ilmassa. Sehän ei ole välttämättä kovinkaan helppoa, ei ainakaan ollut silloin, kun minä olin vähän nuorempi ja muutaman kilon hoikempi.

Siihen aikaan ei ollut inva-taksia, vaan ahtauduttiin kimpsuinemme ja kampsuinemme enemmän tai vähemmän pieneen taksiin ja koottavat pyörätuolit tungettiin takakonttiin. Junalla mentäessä vielä 70-luvulla vammaiset joutuivat konduktöörin vaunuun. Se ei kyllä ollut mukava paikka: kolinaa kuului ja kylmäkin oli, mutta hyvällä huumorilla konduktöörin kanssa siitäkin selvittiin.

Sitten tullaan vähän lähemmäksi nykyhetkeä eli inva-vaunuihin.  Niissä vain on se ikävä puoli, että niistä ei pääse liikkumaan muut kuin terveet.  Jollei mukana satu olemaan avustajaa, eikä omia eväitä (ja tällä en tarkoita suinkaan kirkkaita, vaan ihan tavallista kahvia ja voileipää), niin esitänkin kysymyksen: voiko ravintolavaunusta tilata edellämainittuja tarvikkeita siten, että joku junan henkilökunnasta toisi ne inva-vaunuun?

Merellä on sikäli helppoa, että laivoihin pääsee mutkattomasti sisään, mutta valitettavasti inva-hyttejä on varsin vähän. Tosin en tiedä, miten asia on uudemmissa tai loistolaivoissa. Laivassa pääsee helposti liikkumaan ravintoloihin, tax free- myymälöihin ja show-paikkoihin. Tätä matkustustapaa suosittelen lämpimästi.

Sitten on vuorossa ilmailu (muttei kuitenkaan ilmapallolla lentely), vaan lentokoneessa matkustaminen.  Lentokonehan on suhteessa kaikkiin näihin aiemmin mainittuihin tilastollisesti turvallisin tapa matkustaa (ellei ole terrorivaaraa). Silloin, kun olin nuori ja käytin ensimmäistä sähköpyörätuolia, ei edes Finnair ottanut minua koneeseen. Syynä oli akkujen räjähdysvaara. Palvelu lentokoneessa on kuitenkin ehdottomasti kaikkein paras ja  ystävällisin, myös ulkomaisissa koneissa.

Kuten huomaatte, kannattaa ottaa yhteyttä mieluummin suoraan asianomaisiin yhtiöihin, samoin kuin matkakohteeseen. Tämä on syytä tehdä hyvissä ajoin ennen matkaa. Ei muuta kuin tervemenoa ulkomaille ja eläkee ihmisiksi!

Lapsista, nuorista, aikuisista

Olen taipaleeni aikana ollut mukana jopa nuorisotyössä. Tulen kyllä hyvin toimeen kaikkien vastaan tulevien tyyppien kanssa. Täytyy vain puhua heidän kieltään, jossa toinen sana alkaa veellä. Joka tapauksessa olen pannut merkille, että vammaisiin suhtaudutaan kolmella eri tavalla, jotka korostuvat lapsilla ja nuorilla. Lapset ja nuorethan yleensäkin voimistavat kaiken sen, minkä vanhemmat peittelevät – kuin kaiku.

Ensimmäisenä on ”normaali tapa”. Lapset ja nuoret tulevat puhumaan kuin vertaiselleen. Se tekee iloiseksi.

Toinen on vastakohta edelliselle, mikä tarkoittaa etteivät he kiinnitä mitään huomiota. Erilaisuuteni tiedostavana tämä vähän sattuu.

Kolmas on sitten vittuilumuoto, eli erilaisuuden korostaminen. Jos ei tässä kohdassa ei sano takaisin, jää varmasti häviölle. Se jatkuu ja jatkuu.

Esimerkiksi mennessäni kaupungille kohtaan yleensä kaikkia yllä kuvattuja suhtautumistapoja. Viimeinen on äänekkäin vähemmistö ja se on helppo hiljentää. Muiden kanssa tulee kyllä toimeen. Useimmiten kakkosryhmä vain hymyilee ja ykkösten kanssa juttu lentää kuin spitaalisella huulet.

Sama koskee tietenkin myös aikuisia, mutta heissä se ei näy yhtä voimakkaasti. He osaavat peittää asenteensa.

Deitti-ilmoitus

Koriskausi alkaa taas syksyn myötä. Olen suuri Joensuun Katajan fani. Yksi kookkaimmista. Minulla ja seurallani on kuitenkin yksi ongelma. Tarvitsemme pelintekijän.

Jos olet amerikkalainen, parikymppinen, mielellään tummaihoinen, noin 195-senttinen, naisia ja miehiä sujuvasti naurattava, palloa sujuvasti pyörittelevä, huumorintajuinen, komea, salskea, lihaksikas, hyvähampainen NBA:n tähtäävä ja kunnianhimoinen pelimies, ota heti yhteys Katajan joukkueen johtoon.

Sovitaan treffit Joensuun Areenalle vielä ennen kuun loppua. Olemme valmiita koko talven kestävään läheiseen suhteeseen, mutta elinikäistä romanssia emme tavoittele.