-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Kuukausi on kulunut ja on taas aika jakaa kiitosta. Tällä kertaa kunniamaininnan esteetömyystyöstään saa…
Joensuun kirkko.
Olen käynyt Joensuun luterilaisessa kirkossa monta kertaa ja aina olen hämmästynyt sen esteettömyyttä. Erityisesti loistava luiska saa minut hartaaseen mielentilaan jo parkkipaikalle saapuessani. Myös vanhan kivikirkon kynnyksettömyydessä on jotain pyhää ja varmasti myös käytännöllisyyttä esimerkiksi hautajaisia, häitä ja ristiäisiä järjestettäessä. Ovi tosin on iso ja raskas, mutta herran yhteyteen pääsee, hyvän opastuksen ja ovea avoinna pitävän haan avustuksella.
Kirkko ja sen hallintokunta osoittavat myös asenteellista esteettömyyttä salliessaan kirkon tontilla myös kirkon perinteisestä roolista poikkeavaa toimintaa. Esimerkiksi nuoriso saa tavata kirkon mäellä toisiaan ja nauttia piristäviä juomiaan. Samoin vanhempi väki käyttää nurmialuetta pallopeleihin ja seurusteluun. Ja miksipä ei – on paikka niin kaunis!
Sanoohan jo Jeesus: ”antakaa heidän tulla minun tyköni!”
Haluan kuitenkin painottaa, etten ole kovin harras kirkon kuluttaja ja sitäkin vähemmän uskovainen. Mitä nyt välillä vähän jeesustelen. Uskon kuitenkin vahvasti, että kirkollakin on mahdollisuus saada jotain hyvää aikaiseksi yhteiskunnassamme esimerkiksi esteettömyyden saralla.
Taas on tullut aika lähteä Huvitörmälle. Omistan nimittäin tulevan viikonlopun alakulttuurille. Vuorossa ovat Joensuun erotiikkamessut.
Kuten jokainen Huvitörmällä vieraillut tietää, paikka ei ole tämän maailman helpoin paikka liikkua. Tämä teksti onkin omistettu viimevuotiselle seikkailulleni kyseisillä messuilla.
Jo sisäänkäynti pakottaa pyörätuolin käyttäjät luovuuteen: messuille pääsee vain takakautta. Niinpä tultuani sisään ja saanut lipun, lähdin ajamaan kohti päälavaa. Käännyin kuitenkin väärästä kohtaa – liekö hormoneilla osuutta asiaan – ja sain elämäni kyydin. Portaita alas sähköpyörätuolillani!
Selvisin kuitenkin pystyssä ja löysin itseni keskeltä tanssilattiaa. Sain aikaan sekä ihailua että kauhua – ja paljon huomiota järjestäjien taholta. =)
Eli on niistä esteistäkin iloa, kun vain eivät tapa.
Nissen avustajan kunnioitettua asemaa käyttäen aion taas kertoa hieman omasta elämästäni blogin tarjoamassa julkisuuden valokiilassa. Olen nimittäin viettänyt heinäkuuni iloisissa merkeissä vierailemalla sekä Ruisrockissa Turussa että Ilosaarirockissa täällä kotikaupungissamme.
Erityisesti Ruisrockissa 6.7. huomioni varasti pyörätuolikansan runsas rokki-into. Päivän aikana havaitsin ainakin kymmenkunta pyörätuolilaista, jotka olivat liikkeellä avustajiensa kanssa. Kahdella isoimmalla lavalla oli pyörätuoleja varten rakennetut katselukorokkeet, joille mahtui kerralla viitisen pyörätuolia.
Vastaavasti Ilosaarirockissa havaitsin pyörätuoleja vähemmän – liekö syynä sateisempi ilma. Katselukorokkeenkin löysin vain päälavalta, vaikka uskoisin sellaisen olleen myös toisella lavalla.
Keksin helposti ainakin kaksi syytä, joiden vuoksi rokkaaminen Turun Ruissalossa on esteettömämpää kuin Joensuun Laulurinteellä. Ensimmäinen liittyy festarialueeseen: Ilosaarirockin alueella on kaksi selvää pullonkaulaa, joihin väki pakkautuu siirtyessään keikalta toiselle ja voin vain kuvitella miltä väenpaljous näyttää pyörätuoliperspektiivistä. Toinen taas johtuu aikatauluista: Ruisrockissa keikkojen alkamisajat on porrastettu siten, että keikkoja alkaa parinkymmenen minuutin välein, kun Ilosaaressa soitto alkaa aina tasatunnein.
Muitakin syitä toki on. Esimerkiksi Ruisrockissa on on muun muassa päällystettyjä kulkuväyliä, kun Ilosaarirockin koko alue on sorakenttää ja nurmikkoa. Mutta Ruissalo on yli viiden kilometrin matkan päässä keskustasta, eikä moottoriajoneuvolla pääse kahta kilometriä lähemmäs festarialuetta. Joensuussa taas rokataan aivan ruutukaava-alueen laidalla.
Eli en osaa selittää havaintojani teknisillä saati esteettisillä syillä. Ruisrockin esteettömyyttä henkivä asenne kuitenkin kulminoitui energiajuomajätti Batteryn järjestämään kilpailuun. Voittaja sai väliaikaiseen käyttöönsä telaketjuilla kulkevan mainospyörätuolin, jolloin tavallinen tallaajakin pääsi tutustumaan festariin pyörätuoliperspektiivistä!
Olen ollut tällainen syntymästäni asti. Vähän sekopää, siis. Ja vaikeasti vammainen.
Synnyin tähän maailmaan perse edellä aikana, jolloin maalla synnytettiin usein kotona. Kätilö teki synnytyksessä virheen – vanha kun oli – enkä sen vuoksi ole pystynyt käyttämään käsiäni saati jalkojani kunnolla koko ikänäni.
Onneksi pää on sentään jotenkin välttävä, jos naamaa ei huomioida. Siispä minulla on ollut 60 vuotta aikaa elää itseni kanssa ja tutustua muihin vammaisiin. Niinpä tähän kaikkeen osaa suhtautua huumorilla.
Mutta meitä vammaisia on muitakin: suurvaltojen päämiehistä palvelutaloihin lukkiutuneisiin vanhoihin poikiin ja tyttöihin. Jokaisella on myös oma tarinansa ja omat traumansa.
Näin kesäaikaan sen huomaa, kun kuntotuslaitokset ovat täynnä juuri vammautuneita. Jotkut ovat esimerkiksi lyöneet päänsä kiveen uimaan hypätessään, toiset ovat joutuneet liikenneonnettomuuksien uhreiksi (jos niin voi sanoa) ja kolmannet ovat kohdanneet työtapaturmia. Eikä kenelläkään heistä ole helppoa.
Mutta surullisinta kaikissa tarinoissa on, että vain harvalla on motivaatiota tai tukea käsitellä omaa vammaansa. Laitokset toki tarjoavat kannustusta, mutta oma toiminta on kuntoutumisessa tärkeintä – mistä esimerkkinä vaikkapa kesän julkkisvammautuja Piia Koriseva (terveisiä ja tsemppiä sinulle!).
Toinen tarina ovat pitkäaikaiset vammaiset, jotka kaikki eivät ole synnynnäisiä invalidejä. Monille pitkäaikaisvammaisille oman tilanteensa hyväksyminen tarkoittaa käytännössä laitostumista: he saattavat olla ruokasalissa odottamassa ateriaa puolta tuntia ennen ruoka-aikaa ja viikon kohokohta on ulkoilu avustajan kanssa.
Surullisimmillaan vammaiset jäävät sängynpohjalle makaamaan pullo kourassa. He ovat unohtaneet, että toisinkin voi elää. Tai sanoisinko, että vammainenkin voi elää.
Ja esimerkkejä tästäkin löytyy. Tunnen erään uraansa lopettelevan menestyneen urheilijan – painonnostajan – joka on viettänyt suurimman osan elämästään pyörätuolissa. Hän kulkee tuolillaan kuin pieni orava, vaikkea puissa kiipeilekään. Samoin rohkaiseva esimerkki on tanssija Risto Lång, joka on rohkeasti kehittänyt vaikeita koreografioita ilmaistakseen itseään pyörätuolissa tanssin avulla.
Helppo tapa seurata aktiivisia vammaisia ovat paraolympialaiset Pekingin pelien jälkeen. Harmi vain, ettei Suomen yleisradio tarjoa samaa palvelua kuin vaikkapa Norjan ja Japanin TV:t. Muun muassa edellä mainittu painonnostaja on ollut mukana kisoissa useampia kertoja.
Toivottavasti sanoistani on vähän hyötyä Suomen vammaisille. Aktiivisia vammaisia tarvitaan rakentamaan esteetöntä maailmaa!
Joo-o! Palaan taas suosikkiaiheeni ääreen. Tämä aamu, samoin kuin koko viime yö, on ollut täynnä paskanhajua.
Kaikki alkoi eilen, kun raahauduin illalla palvelutalolle haisevana ja taju kankaalla. Nukuttuani muutaman tunnin – siinä kolmen aikaan – puhuin yövalvojan kanssa meneväni suihkuun tavallista aikaisemmin. Päämääränä oli saada tämä herra puhtaaksi ennen kuin pyörätuoli viedään huoltoon. Ehkä se päivä siitä kirkastuisi.
Tosin talon pelisäännöt kieltävät humalaisten auttamisen vuoteeseen, joten vietin lopun yöni rakkaassa, kirotussa pyörätuolissani (varsinkin kirotussa – mihin palaan joskus myöhemmin).
Aamulla ensimmäisenä paikalle ehti kuitenkin talonmiehemme ja hyvä ystäväni, jonka tehtävänä oli vaihtaa akku tähän pyörillä kulkevaan rumilukseen. Siitä ei tullut mitään, koska tuolia koristikin iso sika, allekirjoittanut.
Niinpä minut päätettiin laittaa hoitamaan eräs P*A*S*K*A-homma ennen luvattua suihkua. Istuinpa siinä taas kaksi tuntia krapulaisena ja taisinpa nukahtaakin toviksi. Lopulta pääsin suihkuun ja sain kuuluisan puhtaan T-paidan päälleni ja housut. Tämä päivä alkoi olla jo puolessa, paskan ja vanhan viinan haju olivat seuranneet minua koko aamun, eikä tuolinikaan ollut saanut uutta akkua.
Omapa on syyni.
Olen iloinen. Olen tosi iloinen opinnäytetyöstäsi. Jos olisin sen arvostelija, antaisin minäkin täydet pisteet.
Jokaista nuorta opiskelijaa ei ehkä kiihota aiheesi: asunnon muuttaminen esteettömäksi. Silti ainakin jokaisen asuntosuunnitteluun sekaantuneen kannattaisi se lukea.
Työsi on hyvin jäsennelty, johdonmukainen ja selväsanainen – hyvä läpileikkaus asunnon muutostyöhön. Eikä se ole liian ”akateeminen”, koska minäkin sitä ymmärrän.
Esteellisyyden määritelmäsi käy vaikka lähdeaineistosta monille. Myös asunnon kuvat ovat esimerkillisiä ja antavat käsityksen normaalien asuntojen pahimmista puutteista. Mutta voi! Kuinka kallis tuo hanke onkaan! Harvassa ovat he, jotka ovat valmiit käyttämään puolet asuntonsa arvosta tarvittaviin uudistustöihin… mutta onneksi heitäkin on. Ja asunnon arvo kasvaa samalla vähintään samassa suhteessa.
Kaiken tämän teit leipätyösi ohessa. Kiitos sinulle, Virve Mujunen, ja rentouttavaa kesälomaa.
P.S. Mainoksena kaikille, työtä saa luettavaksi syksyllä ainakin Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun yliopiston kirjastoista. Nyt tiedoston voi tilata vaikkapa minulta. 🙂
Tulin taas kiusaamaan valituksillani ja esteettömyysasioilla.
Kävin tässä eräänä päivänä avustajan kanssa tutustumassa Joensuun keskustan apteekkien esteettömyyteen. Voi luoja, siellä olisi kirveellä töitä!
Etenkin keskusapteekissa voisi kirvesmies vierailla. Ensinnäkin siellä on kaksi kynnystä, toiseksi onnettoman kapea ovi. Ainoa hyvä puoli on näkövammaisille laitettu huomioväri.
Pienet kehut saa Hyvän tuulen apteekki, entinen Uusi Apteekki. Siellä oli hienon näköinen luiska! Tosin tullessamme ulos olisin ajanut turvalleni, – mutkat suoraksi – jollei huomioväriä olisi ollut sielläkin. Lopulta luiska rappuineen on vain 40-50 senttiä leveä, eikä ovikaan avaudu kunnolla mentäessä sisään, vaikka onkin sähköinen liukuovi.
Voittajana tästä suuresta vertailusta selviytyi sitten Yliopiston Apteekki. Kuitenkin tarkasteltuani lähemmin löysin sieltä ihmeekseni portin, jota kukaan ei käytä. Minkähän takia nuo portit tehdään?
Ehdotankin, että apteekit ottavat yhteistuumin korjaukset tehtäväksi. Me esteettömyysihmiset autamme mielellämme.
Minulla on uusi harrastus. Ralli. Kyse ei ole kuitenkaan teinien harrastamasta **llurallista, vaan ihan reherrisestä pyörätuoliurheilusta.
Vielä joitain vuosia sitten kyse oli vain siirtymisestä paikasta toiseen. Sitten tapahtui jotain ja ralli alkoi. Jotkut saattaisivat kutsua sitä pujotteluksi, toiset parkouriksi. Mutta minulle se on rallia, rakennusrallia.
Tällä viikolla olen esitellyt taitojani Joensuun keskustassa Anttilan korttelissa. Siinä onkin vastusta. Maanantainen suosikkini oli Yläsatamakatu, josta on tehty läheisten rakennustyömaiden kaatopaikka. Putket, jätelavat ja tavarakontit pakottavat kulkijan autotien puolelle. Tosin ei minua, koska katukiveys on tuolilleni ylitsepääsemätön.
Seuraavaksi käännös oikealle ja olen Torikadulla Siellä rakennustyömaa ei ole esteenä, mutta kadunpätkä on koko matkalta polkupyörien pysäköintialuetta. Siinä kun tulee lastenrattaat minua vastaan, ei auta kuin toisen peruuttaa – tai ajaa vaikka päin tolppaa.
Toinen käännös – ja jälleen oikealle. Päästään pitkäaikaiselle suosikilleni, Niskadulle. Se on tosin saatu jo kuntoon siltä kohtaa, mutta korkea katukiveys yhdistettynä kapeaan jalkakäytävään ei tuota kovin turvallista tunnetta.
Kaiken huippuna on Kauppakatu. Siinä molemmat jalkakäytävät on suljettu Valintatalon, Alkon, hotelli Aadan, Anttilan ja työväenyhdistyksen remonttien takia. Kadulla kiertelee lisäksi vaihteleva joukko kaivinkoneita ja erilaisia nostolaitteita, joten kuskin on oltava taitava – kuten minä – selviytyäkseen maaliin asti.
Mutta tämä oli vasta helppo versio aloittelijoille. Todellisten hurjapäiden on syytä edetä reitti toisinpäin. Nimittäin Kauppakadulla, jolla molemmat jalkakäytävät on suljettu, on myös kielletyn ajosuunnan merkki. Joten tälläkin viikolla olisimme ansainneet avustajani kanssa ainakin kolmet rikesakot naamaa kohden.
Ihmettelen vain miksei tätä katuosuutta ole suljettu kokonaan liikenteeltä. No, ehkä se silloin olisi aivan vastustamaton haaste kaltaisilleni hurjapäille.
Joten rakkaat lukijani. Otan ensi viikolla sekuntikellon mukaan ja mittaan korttelin kiertämiseen kuluvan ajan. Voitte sitten yrittää pistää paremmaksi, vaikka epäilen…
Kuten eräs vanha sanonta kuuluu, sirkus on lähtenyt kaupungista.
Hyvä sirkus olikin tämä kansallissirkuksemme – Sirkus Finlandia. Täytyy sanoa, että vammaisia kohdeltiin kuin kuninkaita, ei niinkuin apinoita.
Olen tuntenut sirkuksen omistajaperheen jo useamman vuosikymmenen ajan. Ensimmäisen kerran tapasin heidät, kun nykyinen juontaja oli vielä pikkupoika ja itse kolmekymppinen. Muistelimme sitä sirkuksen johtajan ja apulaisjohtajan – siis isän ja äidin kanssa. Samoja keskusteluja on käyty joka vuosi ja ehkä olen osin tiedostamattani auttanut sirkusta vammaisten huomioimisessa.
Esimerkiksi ollessani käyttäjäarvioijakoulutuksessa viisi kesää sitten sain esitettyä muutamia huomioimisen arvoisia esteitä, joista monet on otettu huomioon: teltan oven edessä ei ole enää kynnystä, tolppia on siirretty mahdollisuuksien mukaan pois käytävältä ja sirkusväki on auttamassa ystävällisesti. Lisäksi olin tänä vuonna huomaavinani, että telttaan on hankittu suurempi wc, johon ainakin ilman avustajaa liikkuvat pyörätuolit pääsevät.
Osa sirkusväkeä käy myös kaupungin palvelutaloissa hauskuuttamassa heitä, joilla ei ole muuten mahdollisuutta päästä sirkukseen.
Eli, Sirkus Finlandia, jatkakaa valtsemallanne uudistusten tiellä, koska parannuksia on varmasti tehtävää. Kuitnekin vaikein muutos on tehty viimeisten vuosikymmenten aikana: sirkuksessa on nyt esteetön asenne!
Tervetuloa takaisin Joensuuhun taas vuoden päästä!
Esteettömyysblogi 