-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Mitä yhteistä on Joensuun kävelykadulla, Metropolikäytävällä ja laskettelurinteellä? Kaikissa on portteja. Ainakin minulle pyörätuolilla liikkuvana Joensuun keskusta muistuttaa nykyään pujottelurinnettä.
Kauppojen edustat ja yhteinen kaupunkitila ovat täynnä mainoskylttejä. Lisäksi polkupyöriä on kaikkialla aina vain enemmän ja enemmän. Liikkumisen ongelmat kärjistyvät näin kesällä, kun kaupungilla liikkuu muitakin ja terassit haukkaavat osansa tilasta.
Tuo kylttiasia on etenkin yksittäisten liikkeiden ahneutta, kun ne haluavat hyökätä suoraan jokaisen ohikulkijan silmille. Onhan se ymmärrettävää, kun kyse on elämäsä ja kuolemasta, siis kilpailusta. Voisi ne kyltit silti sijoittaa kulkuväylien reunoille.
Pyöräongelma on selvästi kinkkisempi. Ensinnäkin, kaupunkisuunnittelussa kyllä mietitään jokaisen ostosparatiisin kohdalla erikseen autojen sijoittaminen, mutta pyöriin ei juuri kiinnitetä huomioita. Toiseksi, iso osa kaupungin pyöräparkeista sijaitsee kävelykadun keskellä, mistä pyörät luonnollisesti levittäytyvät koko kadulle. Kolmanneksi, tässä kaupungissa on huomattavasti enemmän pyöräilijöitä kuin mihin on varauduttu.
Lyhyesti, pyörien parkkeja on liian vähän ja ne ovat väärissä paikoissa. Olen jo useaan kertaan ihmetellyt tyhjillään lepääviä autojen pysäköintitaloja. Ehkä pyöräteiden varrella seisoviin voisi raivata tilaa myös polku- ja moottoripyörille? Tämä ei tietenkään ole koko ratkaisu, mutta ehkä yksi osa sitä.
Toivoisinkin päättäjien, liikkeenharjoittajien ja meidän kaupunkilaisten yhteistä foorumia näiden asioiden pohtimiseksi. Ratkaisuja voitaisiin hakea vaikka avoimessa tapaamisessa, jossa kaupungin eri käyttäjät ovat paikalla.
Käyttäjäarvioija Nisse Gustafsson
Keskustelu maahanmuutosta on ollut runsasta eri medioissa viime viikkoina. Tästä saamme kiittää erästä eduskuntapuoluetta, eivätkä ministerimmekään ole pitäneet suutaan kiinni. Tuonpa siis myös oman lusikkani soppaan.
Itse olen vammaisena seurannut keskustelua niskakarvat pystyssä ja suuresti ihmetellen. Henkilökohtaisesti minulla ei ole koskaan ollut ongelmia maahanmuuttajien kanssa, päin vastoin. Siitä tässä ei kuitenkaan taida olla kysymys, koska harvan kokemukset ovat negatiivisia. Sen sijaan ongelman ytimessä on nähdäkseni sama erilaisuuden vieroksunta, joka kohdistuu myös meihin vammaisiin ja kaikkiin muihin erilaisiin.
Tietenkin vammaisten rikollisuusluvut ovat pienempiä kuin maahanmuuttajien, koska väkivalta, ilkivalta yms. -valta eivät ole yhteisössä vammaisilta odotettuja toimintatapoja. Sen sijaan vammaisten syrjäytyminen ilmenee usein esimerkiksi masennuksena, alkoholismina ja itsemurhina. Itse olen valinnut toimintatavoista keskimmäisen, vaikkakaan en täysipäiväisesti.
Positiivisia esimerkkejä on toki paljon. Maahanmuuttajista tulee osa suomalaista yhteiskuntaa, kun he kotoutuvat – oppivat kielen ja saavat työtä (esimerkiksi perustettuaan ravintolan tai muun liikkeen). Samoin on vammaisten laita, sillä syrjäytymistä ehkäisee parhaiten sisällöllinen arki, vaikka valtio pyrkiikin monin tavoin vaikeuttamaan sen elämistä.
En kuitenkaan sano, että vammaisten ja maahanmuuttajien tilanne olisi kaikilta osin sama. En myöskään väitä, että Suomen rajat olisi heti avattava kaikille tulijoille. Sen sijaan näen todella huolestuttavana kehityksen, jossa erilaisuuden torjuminen – ja ihmisten syrjäyttäminen – nähdään hyväksyttävänä toimintana. Siitä ei ole enää pitkä matka kaiken erilaisuuden vastustamiseen – etten sanoisi apartheidiin.
Pyörätuolin käyttäjänä minua on jo pitkään ärsyttänyt eräs seikka asioidessani kaupoissa. Nimittäin myyjien käyttäytyminen, kun olen liikkeellä avustajan kanssa.
Kun olen liikkeellä yksin, minua kohdellaan aivan normaalina asiakkaana. Myyjät tulevat auttamaan, jos tarvitsen jotain mihin en ylety ja kassalla palvellaan kuin ketä tahansa. Joskus on vaikea saada palvelua, mutta se ongelma on varmasti jokaisella.
Mutta avustajan kanssa tilanne on hieman toinen. Mikäli onnistumme saamaan myyjän huomion, kohdistaa myyjä puheensa lähes poikkeuksetta avustajalle. Avustaja on tästä kiusaantunut, koska eihän hän välttämättä tiedä, mitä ollaan kysymässä. Samoin oman sappeni se saa kiehumaan, koska tunnen ihmisarvoni tulevan poljetuksi.
Ongelma korostuu etenkin isommissa liikkeissä – esimerkiksi kodinkone-, vaate- ja elektroniikkaliikkeissä. Niissä koen jääväni täysin sivuutetuksi keskusteluista, vaikka luulen tietäväni laitteista jonkin verran.
Kuitenkin tutut myyjät tiedostavat ongelman ja kohdistavat puheensa ja katseensa aina minulle. Siksi olenkin erittäin uskollinen asiakas. Joten rakkaat myyjät, muistakaa, että vammainen on asiakas ja kaipaa samaa kohtelua – ehkä vähän huolellisempaa – kuin kaikki muutkin. Se kyllä palkitaan.
Hei lukijani!
Postitan tässä katujen kunnossapitoa käsittelevän kirjoituksen viime talvelta. Se julkaistiin Heilissä ja lienee edelleen ajankohtainen, vaikkakin lumien kanssa on tultu paremmin toimeen tänä talvena. Johtuuko se sitten poikkeuksellisen vaikeista olosuhteista, jotka ovat pitäneet henkilökunnan varpaillaan.
Kertokaa mitä mieltä itse olette.
————
Ei talvikunnossapitoa?
Noniin rakkaat lukijani. Olen taas täällä. Tuppaa hieman ärsyttämään tuo katujen kunnossapidon taso. Kunnioitan kyllä kaupungin työntekijöiden ponnistuksia, mutta näinkin vähälumisena talvena tuntuu, että jossain on jotain mätää.
Kun yrittää kulkea pyörätuolilla (kuten minä), rollaattorilla, lastenvaunuilla, rattailla tai jopa polkupyörällä, on kaduilla paljon esteitä. Yleensä vain väliaikaisia toivonmukaan. Ja ne kaikki liittyvät auraukseen. Tässä niistä muutamia.
Eniten ärsyttävät katujen kulmaukset. Jollei niissä ole ollut kynnystä kesäaikaan, muodostuu niihin sellainen aurauksen myötä. Jokusen kerran olen meinannut niin sanotusti turvalleni tai selälleni niiden takia. Voisi olla käyttökelpoinen ratkaisu, jos vaikka katujen kunnostajat jalkautuisivat lapioiden kanssa poistamaan risteyksistä ”kynnykset”, kun ne ovat vielä pehmeitä ja helposti poistettavia.
Lisäksi turhanpäiväiset näköesteet, elikä lumikasat, ovat kaikille vaarallisia. Myös autoilijoille, siis. Kaupungin auraussuunnitelmana vuosilta yksi ja kaksi taitaa olla kasata kaikki lumi jalkakäytäville, kunnes se sitten myöhemmin pomitaan sieltä. Tuntuu siltä, että kaupungin aurausmiehet istuvat niin korkealla traktoreissaan ja kuorma-autoissaa, että kasat eivät heitä häiritse.
Olisi myös hauskaa, jos jalkakäytävät aurattaisiin vähän leveämmiksi. Otetaan esimerkiksi vaikka kaksi eri suuntiin ajavaa pyörätuolia. Kun väistää, löytää itsensä lähes poikkeuksetta penkasta.
Vielä eräs huomio. Olen kulkenut taksilla aurauksen jälkeen ja totta puhuen takapuoleni on ollut melkoisen kovilla. Toive olisi, että ainakin kaupungin keskusta tasoitettaisiin, etteivät autot heittelehtisi kuin lastut laineilla.
Enpä kiusaa teitä ja kaupungin aurausväkeä enempää ”huomioilla”, vaan kiitän etukäteen ensi talven parannuksista.
Ruuhkaa, ruuhkaa
Aina vain ruuhkaa. Nimittäin joulusellaista. Sitä on jatkunut lokakuusta asti ja kestää ainakin helmikuulle. Aina vain käy pahemmaksi. Näin liikuntarajoitteisena odotankin mielenkiinnolla alennusmyyntejä.
On muutama seikka, joiden takia jouluruuhka on tavallista ruuhkaa tuskallisempi. Ensinnäkin ihmiset jäävät jututtamaan ruuhkassa satunnaisia tuttavia, joita ei muuten tapaa. Siinä tuppaavat aika ja paikka unohtumaan, kun keskustelupiirit syntyvät keskelle käytäviä. Vaikea siinä on pyörätuolilla ohitella.
Toinen piirre on, että ihmisillä on paljon ja aika vaikeita ostoksia tehtävänä – televisiosta ja kinkusta suklaarasioihin ja Spiderman-nukkeihin. Lähes kaikilla on ostoskärryt käytössä ja lisäksi tuotteiden valinkoimiseen kuluu paljon aikaa. Syntyy ruuhkia, vaikka kassat vetäisivät kuinka hyvin.
Käytävillä on muutenkin vähemmän tilaa. Kolmas jouluhysterian ominaispiirre on, että käytäviä kavennetaan suklaa- ja kukkatarjouksilla ynnä muulla kuluttajien ostohaluja kohottavilla jouluviritelmillä. Niitä olen kironnut kaikkein eniten, sillä käytävillä kääntyminen on usein mahdotonta. Houkuttimet saisi minun puolestani sijoittaa liikkeiden edustalle, näyteikkunoihin ja mainoslehtisiin.
Enpä itsekään ole yhtään parempi joulushoppailija. Tietysti kaikki toivovat mahdollisimman nopeaa asiointia: kauppa haluaa rahansa ja asiakkaat haluavat kotiin kinkkua maistelemaan. Meno tuskin muuttuu, ainakaan niin kauan kun ostajilla piisaa valuuttaa.
Ehdokkaat, oletteko valmiit pohtimaan hetken esteettömyysasioita?
Joensuu ei ole esteetön kaupunki. Sellaisena kaupunkia on joskus mainostettu, mutta työ on jäänyt kesken. Välillä koko näkökulma on päässyt unohtumaan ja säästöjen nimissä on tehty tuhoisia ratkaisuja.
Malliesimerkki on surkeasti toimiva kyytikeskuskokeilu, jonka seurauksena vammaiset jäävät mieluummin kotiin kuin osallistuvat aktiivisesti yhteiskuntaan. Toisenlainen esimerkki ovat uudistetut katuosuudet, joille on asennettu vanhanaikaisia, korkeita katukiveyksiä. No, Ison Myyn esteellisyydestä ei voida päättäjiä juuri parjata, koska edes vammaisneuvosto ei saanut piirustuksia nähtäväkseen.
Muutama vuosi sitten kaupungin palkkalistoilla oli vähän aikaa esteettömyysasiamies – tarkemmin esteettömyysasianainen. Hän toimi kaupunginvaltuuston, kunnallisten virastojen, vammaisneuvoston ja meidän käyttäjäarvioijien välisenä yhdyshenkilönä ja kouluttajana. Niin esteettömyysnäkökulma saatiin osaksi kaikkea päätöksentekoa.
Kun pian päättyvällä valtuustokaudella ei ole ”löydetty” rahaa esteettömyydelle, on koko kysymys sektoroitunut. Päätöksiä tehdään teknisessä virastossa, peruspalveluvirastossa, koulutoimessa, liikuntatoimessa ja jopa valtuussa. Kuitenkaan kenelläkään ei ole kokonaisnäkemystä ja asiantuntemusta, jonka esteettömyysasiamies tarjoaisi.
Siispä, arvoisat ehdokkaat ja mahdolliset tulevat valtuutetut, älkää unohtako esteettömyyttä! Hyvä alku on esimerkiksi osa-aikainen esteettömyysasiamies, jonka tukena me käyttäjäarvioijat voimme toimia. Esteettömyys on tärkeä vammaisten ja vanhusten tasa-arvokysymys. Kyse on ihmisoikeudesta, eikä teknisestä yksityiskohdasta.
Päivää taas, rakkaat lukijani.
Aika palata arkeen hauskan viikonlopun jälkeen. Suurimmalle osalle meistä se tarkoittaa jonkinmoista rahapulaa, jos nyt ei aivan mattia kukkaron pohjalla (kuten itselläni). Joten mikä olisikaan parempi aika puhua rahasta!
Jokainen teistä lienee joskus nostanut rahaa automaatista – maailmahan on nykyään yhtä korttipeliä. Mutta oletteko kiinnittäneet huomiota muutamaan seikkaan, joiden vuoksi rahan saanti ei ole kaikille niin automaattista kuin voisi toivoa? Enkä tarkoita nyt tilin saldoa ongelman lähteenä.
Pyörätuolin käyttäjänä olen aina ihmetellyt, miksi automaatit ovat niin korkealla ja miksi näyttö, korttien reiät ja näppäimet ovat niin syvällä seinässä. Pyörätuolilaisen tai lyhyen ihmisen on vaikeaa tai usein mahdontonta ulottua niihin.
No, kolmas ongelma liittyykin siiihen tilien saldoon. Automaatit nimittäin antavat mielestäni aivan liian suuria seteleitä, koska menu sisältää vain kaksi- ja viisikymppisiä. Tästähän on puhuttu jo markka-ajasta asti, mutta asialle ei ole tehty mitään. Ongelmahan iskee päin pienituloisten ja valtion tuilla elävien kasvoja: vammaisten, opiskelijoiden, vanhusten, jne. jne.
Olisi todella hyvä, jos automaatista saisi viitosia ja kymppejä ja että automaatit laadittaisiin kaikille sopiviksi… Tai sitten luovuttaisiin käteisestä kokonaan ja otettaisiin tämä korttipeli ja siihen liittyvät ongelmat vakavasti.
Tulin taas kiusaamaan valituksillani ja esteettömyysasioilla.
Kävin tässä eräänä päivänä avustajan kanssa tutustumassa Joensuun keskustan apteekkien esteettömyyteen. Voi luoja, siellä olisi kirveellä töitä!
Etenkin keskusapteekissa voisi kirvesmies vierailla. Ensinnäkin siellä on kaksi kynnystä, toiseksi onnettoman kapea ovi. Ainoa hyvä puoli on näkövammaisille laitettu huomioväri.
Pienet kehut saa Hyvän tuulen apteekki, entinen Uusi Apteekki. Siellä oli hienon näköinen luiska! Tosin tullessamme ulos olisin ajanut turvalleni, – mutkat suoraksi – jollei huomioväriä olisi ollut sielläkin. Lopulta luiska rappuineen on vain 40-50 senttiä leveä, eikä ovikaan avaudu kunnolla mentäessä sisään, vaikka onkin sähköinen liukuovi.
Voittajana tästä suuresta vertailusta selviytyi sitten Yliopiston Apteekki. Kuitenkin tarkasteltuani lähemmin löysin sieltä ihmeekseni portin, jota kukaan ei käytä. Minkähän takia nuo portit tehdään?
Ehdotankin, että apteekit ottavat yhteistuumin korjaukset tehtäväksi. Me esteettömyysihmiset autamme mielellämme.
On taas kesä ja juhannuksen hukkuneet on laskettu. Yritän kuitenkin tarjota hieman erilaisen näkökulman veneilyyn. Tai oikeastaan laivailuun täällä sisävesillä.
Täällä Joensuussa ei kuitenkaan ole laivaa tällä hetkellä. Anteeksi vain Satumaa. Kun tulin tänne seitsemän vuotta sitten kaikki oli vielä toisin. Kaupunkikuvassa silmiini iski kauneudellaan vanhanaikainen sisävesilaiva, joka kantoi nimeä Koli III. Vuosien saatossa ehdin matkustaa laivalla kaunista Pielisjokea ja Pyhäselkää pitkin ainakin kolme kertaa – ja ne kaikki ovat muistamisen arvoisia.
Koli III ei varmasti ollut maailman esteettömin laiva. Mitä rakenteissa hävittiin, se voitettiin takaisin henkilökunnan palvelualttiudella. Esimerkiksi kerran vesi oli niin matalalla, etten meinannut päästä maihin normaalia suuremmalla pyörätuolillani. Ratkaisu kuitenkin löytyi, kun säädimme tuoliani hieman ”uuteen uskoon”. Ja rannalla olleilla oli hauskaa, kun pääni meinasi jäädä sisään.
Tänä kesänä kaikki on kuitenkin toisin. Kaupunkikuva ei ole enää sama, kun satamaa koristaa moottorivene nimeltään M/S Satumaa. Myöskään veneily ei ole enää samaa, sillä kyseinen alus ei sovi lapsiperheille tai liikuntaesteisille. Ja syy tähän on yksinkertainen: vene on liian pieni. Sisääntulo on kannella, joka on liian kapea, jotta siinä voisi kääntyä – baarista puhumattakaan. Tosin sinnehän ei pääse edes sisälle pyörätuolilla, koska kannella ei voi kääntyä ja ovi avautuu ulos päin.
Olen ehkä nostalginen, koska ikävöin Koli III:sta. Esiintyyhän se postikorteissakin. Esittäisin Joensuun ja Lieksan kaupungeille, että ne hankkisivat yhteisvoimin laivan takaisin Pohjois-Karjalaan. Nyt on niin, että tänä kesänä ei nähdä vammaista vesillä.
Joensuussa vammainen ei voi nauttia näistä kolmesta yhdessä.
Keskustassa ei nimittäin ole kuin yksi terassi, jolle pääsee pyörätuolilla ulkokautta. Lisäksi erään ravintolaketjun terassille voi pujottella vaikeasti sisäkautta.
Olemme Esteettömyysyhdistyksessä hämmästelleet, että vammaiset eivät näin kelpaa ravintoloiden kesäasiakaskuntaan. Useimmat meistä ovat kuitenkin potentiaalisia maksajia – vakavaraisia ja hyvin käyttäytyviä.
Toki ravintolalain mukaan ravintolat saavat valita asiakkaansa.
Tilanteenseen olisi kuitenkin olemassa helppo ja edullinen ratkaisu. Se tunnetaan esteettömyyspiireissä luiskan nimellä.
Ja lopuksi erään tuntemani käyttäjäarvioijan kertomus. Hän pyrki kävelykadulla sijaitsevalle terassille eräänä kauniina päivänä, mutta joutui pysäyttämään pyörätuolinsa rapun eteen. Udeltuaan kuinka terassille olisi mahdollisuus päästä, sai hän kuulla, että luiskaa ollaan hankkimassa.
Sitä ei kuitenkaan ole näkynyt vielä tänäänkään. Toivottavasti luiskia saadaan useita ennen kuin kesä kääntyy syksyksi. Tilausta niille on.
Esteettömyysblogi 