Esteettömyysblogi
Kuka pelastaisi vammaisen palavasta talosta
1 kommentti
Heippa vaan, lukijani!
Kun aamulla heräsin uutisiin, oli kauhistukseni melkoinen kuullessani virolaisen lastenkodin tuhoisasta tulipalosta. Talon kerrotaan olleen ruotsalaisten rahoittama ja eurooppalaiset turvallisuusstandardit täyttävä. Silti näin pääsi käymään. Myöhemmin, kun katselin kuvia tapahtumapaikalta, mietin, kuinka esimerkiksi meidän palvelutalomme evakuointi onnistuisi vastaavassa tilanteessa.
Arvatkaahan, kuinka evakuoidaan palavasta, nelikerroksisesta kerrostalosta kolmekymmentä pääosin pyörätuolia käyttävää, eri tavoin vaikeastikin vammaista henkilöä? Niinpä. Varsinkin yöaikaan, jolloin talossa on vain yksi työntekijä, vastaus voisi olla ”ei mitenkään”.
Vaikka palokunta olisi viidessä minuutissa paikalla, täällä ei ole montaakaan asukasta, joka pääsisivät sängystä ylös omin avuin. Meillä jokaisella on periaatteessa sängyissämme palolakana, jonka avulla voi kuljettaa jopa parvekkeen kautta, mutta itse emme siis voi tehdä mitään.
Hissiä ei palotilanteessa voi käyttää ja palo-ovet sulkeutuvat automaattisesti. Silloin niistä pääsee vain avaimella, joita meillä asukkailla ei ole. Arvatkaa vaan, miltä tuntuu ajatella tällaisia skenaarioita. Vaikka talollamme on palo- ja turvallisuussuunitelmat, ihan lain mukaan, ei voi olla varma, että täältäkään kaikki pelastuisivat.
Olen hyvin surullinen Haapsalun lastenkodin tulipalon uhrien puolesta.
Onnea abeille!
Kommentit pois päältä artikkelissa Onnea abeille!
Useita teistä tunnenkin. Ei sitten rellestetä eikä oteta rähinäkaljaa. Mutta pitäkää hauskat bileet, teillä on vielä paljon työtä edessänne. Samaa koskee teitä muitakin. Ei mulla muuta. Kiitos ja hyvää viikonloppua!
Kaikenlaisia kohtaamisia
Kommentit pois päältä artikkelissa Kaikenlaisia kohtaamisia
Päivää taas, lukijat!
Nyt tulevat sitten ne kohtaamispäivien jälkilöylyt. Eilinen, jälkimmäinen päivä kului sekin järjestötoimintaa ja kohtaamisia pohtien. Kahden päivän aikana ruodittiin järjestötoiminnan uhkia, mahdollisuuksia, heikkouksia ja vahvuuksia, rahapulaa, ukkoutumista, yhteiskunnallisia rakennemuutoksia ja luoja ties mitä kaikkea.
Ehkä kiinnostavimmat puheenvuorot käytettiin kuitenkin arjen kohtaamisiin liittyen. Esimerkiksi erityisopettaja Riitta-Liisa Koposen eloisa esitys maahanmuuttajaluokan arjesta nauratti ja varmasti myös kosketti yleisöä.
Ihmenainen Koposen tehtävänä ei ole enempää eikä vähempää kuin opettaa maahanmuuttajanuorille mm. kemian, historian, fysiikan ym. peruskoulussa tarvittavien aineiden sanasto ja auttaa ymmärtämään suomalaista kulttuuria, uskontoa ja yhteiskunnan käytäntöjä. Aikaa on yksi vuosi, eikä yhteistä kieltä välttämättä aluksi ole.
Taatusti eloisimman puheenvuoron piti entinen juoksija, satusetä Wilson Kirwa. Hän vertasi kotimaansa kulttuuria ja suomalaista elämää, pohti omaa sopeutumistaan tähän ”maailman laitimmaiseen maahan” (täältä pohjoiseen on vain Jäämerta) ja kertoi erilaisista kohtaamisistaan. Mukaan mahtui niin ratkihauska ensimmäinen saunakokemus Suomessa kuin muistoja koti-Keniasta. Yleisö kiemurteli naurusta ja pyyhki kyyneleitään, mutta nyökytteli Kirwan tärkeimmälle sanomalle: yhteisöllisyydelle.
Kaiken kaikkiaan päivät olivat onnistuneet, ja sain itsekin ajattelun aihetta, vaikken mikään järjestöjyrä varsinaisesti olekaan. Olen kuitenkin tyytyväinen aina, kun saan vietyä esteettömyyden sanomaa eteenpäin. Olisin kuitenkin toivonut, että nuorien osuus olisi nostettu enemmän esille. Yleisössäkin oli kuitenkin koko joukko opiskelijoita istumassa. Vaikka olenkin itse tämmöinen vanha kääkkä, uskon, että nuorisossa on paljon uusia ideoita, vaikkapa maahanmuuttajin liittyen, joita ei ole vielä käytetty.
Ensi vuonna kohtaamispaikkapäivät järjestetään Porissa. Saa nähdä, olenko itse paikalla vai en.
Puheeni Kohtaamispaikkapäivillä
1 kommentti
Tässäpä teille, arvon lukijat, maistiaisina puhe, jonka pidän kohta valtakunnallisilla kohtaamispaikkapäivillä. Kuulumiset seuraavat perästä.
————
Suuren osan elämästäni olen asunut vanhempieni luona. Kun vanhempani eivät jaksaneet avustaa minua jouduin muuttamaan muun muassa palvelutaloon Kuusankoskelle ja myöhemmin vanhempieni kuoltua tänne Joensuuhun. Eli olen asiantuntija palvelutaloissa ”kohtaamispaikkoina”.
Koen usein, ettei esimerkiksi asuintalossani, jossa asuu noin 30 muuta invalidia, ole seuraa. Parhaiten olenkin tutustunut kaupungilla liikkuvaan nuorisoon ja tulen hyvin heidän kanssaan. Onnellinen seikka on myös se, että olen oikeutettu 65 avustajatuntiin kuukaudessa. Kaikilla muilla apua ei ole saatavilla lähestkään riittävästi, eivätkä talon avustajat ehdi avustaa kuin välttämättömissä toimissa (minusta tämä piirre on tyypillinen erityisesti Itä-Suomessa, jossa kunnat ovat pieniä köyhiä). Avustajat ovat yksi henkireikä arjessani. Sen sijaan viikonloput ovat melko yksinäisiä.
Harrastuksiini on kuulunut koko elämäni ajan yhteiskunnallinen vaikuttaminen, mm. poliittisissa ja vammaisten asioita ja esteettömyyttä ajavissa yhdistyksissä, mm. kotikuntani nuorisolautakunnassa. Nykyään vaikuttaminen keskittyy lähinnä blogin pitämiseen ja hieman esteettömyyasioihin.
Vammaisena sähköpyörätuolin käyttäjänä olen joutunut jättämään monet tavalliset ”kohtaamispaikat” sikseen. Ravintoloihin, joissa voisi vaikkapa käydä katsomassa otteluita muiden penkkiurheilijoiden kanssa, ovat usein ahtaiden tilojen ja kynnysten takia kaltaisiltani saavuttamattomissa. Suuren kiitoksen ansaitsee paikallinen koripalloseura, joka päästää vammaiset kotiotteluihin ilmaiseksi. Areenalla esteettömyysseikat ovat kutakuinkin kunnossa, ja mekin pääsemme nauttimaan toisten ihmisten seurasta. Haluaisin käydä elokuvissa ja muualla, missä muutkin ihmiset tapaavat toisiaan, mutta taaskin ovat kynnykset tiellä.
– Kohtaamiset ovat välillä vaikeita oman puheeni vuoksi. Olemme monta kertaa nauraneet, kun keskustelukumppani ei vain ymmärrä, vaikka kuinka koetan lausua ja vaihtaa sanontatapaa. Siitä syystä minulla on täälläkin mukanani lain ja yhteiskunnan suoma tulkki. Mutta eihän hänkään ole aina paikalla, kun tarvittaisiin. Olen välillä ihmetellyt, kuinka esimerkiksi myyjät saavat puheestani hyvin selvää. Ehkä heille kehittyy jonkinlainen ”ammattikorva” (ja valikoiva kuulo).
Minua kiinnostavat maahanmuuttajien ongelmat. Heille Suomi on varmaan melkoinen kulttuurishokki. Olenkin joskus miettinyt hakeutuvani vapaaehtoistyöhön maahanmuuttajien parissa. Mutta eihän minulla ole varaa ajella taksilla ympäri Joensuuta ja Kontiolahtea vapaaehtoistyössä, eikä vammaisten työllistymistäkään tueta Suomessa juuri lainkaan. Kansalaistalokin on minulle esteellinen paikka, koska Soropin tilat ovat liian ahtaat tälle isolle panssarivaunulleni.
Kaupunginlla voin toki liikkua vapaammin. Silti oman esteensä muodostavat myös vuodenajat, koska talvella tarvitsisi vähintään sukset alle.
Kaiken kaikkiaan liikkumiseni on hyvin rajallista ja tällaiset kohtaamiset kuin vaikka tänään ovat äärimmäisen harvinaisia.
Ressivatta
1 kommentti
Hei lukijani! Olen tässä lähiaikoina miettinyt, kun oma mahani on aina sekaisin, että onko se merkki henkisestä pahoinvoinnista ja yksinäisyydestäni. Kaikki mahdolliset tutkimukset on tehty ja erilaisia konstejakin on kokeiltu tilanteen parantamiseksi. Ruokakin minulle maistuu kuin hevoselle. Silti vatsani tuntuu olevan täynnä vettä ja kyllähän arvata voi mitä tapahtuu kun päästän paukun.
Ihminenhän reagoi stressiin, huoliin ja murheisiin erilaisilla ruumiintoimintojen muutoksilla. Puhutaan stressivatsoista sekä stressihartioista. Esimerkiksi minulla on päällä avustajahaku, sillä yksi avustaja poistuu kuvioista ja kevään myötä luultavasti myös toinenkin. Yksi oireiden aiheuttaja voi olla juuri tämä epävarmuus ja muutos, joka elämässäni on tapahtumassa. Tämä epävarmuus myös luo yksinäisyyden tunnetta, sillä koskaan ei voi tietää syntyykö uuden avustajan kanssa samanlaista keskusteluyhteyttä ja suhdetta (ei kuitenkaan sellaista, mitä te ajattelette :D), joka minulla on nykyisten avustajieni kanssa.
Olen kyllä huomannut sen, että kun määrättynä päivänä otan pienen pienet hömpsyt, niin seuraavana päivänä, vatsani on kuin normaali. Tästä olen päätellyt sen, että aivokoppani unohtaa tällöin huolet ja murheet ja näin myös ruumiini ja erityisesti mahani toimii kuin voideltu. Ja kyllähän se onkin voideltu, vaikka jollakin muulla kuin voilla.
En kuitenkaan ole menettänyt vielä kaikkea toivoa vatsani suhteen. Syön nyt enemmän kuituja. Avustajani yrittää myös pakottaa minut syömään hedelmiä ja ruisleipää. Saa nähdä kuinka hän onnistuu projektissaan.
Kommentteja saa lähettää!
Kohtaamispaikkapäivät Joensuussa
Kommentit pois päältä artikkelissa Kohtaamispaikkapäivät Joensuussa
Hei kaikki lukijani! Ensi viikon maanantaina ja tiistaina Joensuussa puhutaan kohtaamisista ja sen myötä köyhyydestä oikein valtakunnallisesti. Tänne Joensuuhun saapuu noin 200 henkeä pohtimaan ja toivon mukaan myös löytämään ratkaisuja näihin asioihin. Nämä asiat eivät suinkaan ole helppoja.
Itsekin menen sinne sekoittamaan lusikkani soppaan. En tiedä mitä siitäkin tulee. Puhun siellä nimenomaan kohtaamisista, joista minulla on jonkinverran niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia. Näitä asioita me siellä sitten pohdimme yhdessä asiantuntijoiden kanssa.
Tämä tapahtuma järjestetään sepänsalissa, ja sinne on kaikki asiasta kiinnostuneet tervetulleita. Oheisesta linkistä voi käydä katsomassa lisätietoja ja päivien ohjelman. http://www.jelli.fi/toimintaa-ja-tekemista/valtakunnalliset-kohtaamispaikkapaivat/
Tammikuun kunniamaininta
Kommentit pois päältä artikkelissa Tammikuun kunniamaininta
He vaan, lukijat!
Normaaliin tapaan kunniamaininta on taas myöhässä. En ole liiemmin almanakkaa tuijotellut.
Meidän talossa on, kuten olen maininnutkin, ikkunaremontti. Remonttimiehet tekevät töitä täällä asukkaiden joukossa, mutta molemmin puolin joustaen kaikki on sujunut. Ystävälliset työntekijät ymmärtävät jopa nauraa meidän pöljälle huulenheitolle. Mukavaa sekin, että akkunat on ripusteltu paikalleen ajallaan niin, ettei kukaan ole paleltunut huoneeseensa. Siksi tammikuun kunniamaininta meneekin heille.
Eiköhän se kehuminen siitä taas kuukaudeksi riitä. 😉
Matkailu avartaa, mutta niin tekee nettikin!
Kommentit pois päältä artikkelissa Matkailu avartaa, mutta niin tekee nettikin!
Hei kaikki lukijani! Tämä seuraavakin teksti liittyy tavallaan esteettömyyteen. Olen käynyt muutamia kertoja ulkomailla silloin kun olin nuorempi ja hoikempi. Minulle matkailu ei ole niin erityisen helppoa, kuten ei myöskään monelle muulle vammaiselle. Ensinnäkin lentokoneet, tai paremminkin lentoyhtiöt. Siihen aikaan kun lensin Saksaan ja Espanjaan ei ollut mahdollista ottaa sähköpyörätuolia mukaan. Toisaalta nykyäänkään sähköpyöruolilla ei tee mitään ulkomailla. Vanhoilla mukulakivikaduilla ajaminen tietää takuuvarmoja kuperkeikkoja. Esimerkiksi naapurissamme Tallinnassa on kuulemma niin korkeat katukiveykset että siellä on turha edes yrittää ajamista, ilman kauramoottoria, joka saastuttaa ilmaa. Nykyään lentokoneisiin pääsee jos niiden kapeille ja ahtaille käytäville vain mahtuu. Ja yleensä ei mahdu.
Tukholmaan on hyvä mennä. Laivoissa on helppo ja tilava kulkea, vaikka ainakin aivan normaalihytit ovat pienia koirankoppeja. Tosin kukas nyt laivalla nukkuu.
Matkailun sijaan netissä on helppo surffailla ja lukea eri maiden tapahtumista, kulttuurista, ruuasta ja katsella kuvia turistinähtävyyksistä. Löytyyhän netistä paljon muutakin katseltavaa kuin kulttuuri ja ruoka, arvaatte kyllä varmasti mitä tarkoitan. Netin kustannukset ovat vuodessa edullisemmat kuin yksi ulkomaanmatka, jolle joutuisin ottamaan mukaan melkoisen arsenaalin avustajia ja apuvälineitä.
Minusta on ainaki paljon turvallisempaa reissata netissä sivulta toiselle kuin menettää hermot ja rahat ulkomaalaisissa turistirysissä. Minulla on myös kotonani tehokas tuuletin niin ei hikikään pääse tulemaan. Mutta kyllä minä silti kävisin mielelläni siellä Tukholmassa tai Tallinnan satamassa.
Hierojalle töitä
Kommentit pois päältä artikkelissa Hierojalle töitä
Hei taas, lukijani!
Kävin taas äsken kaupassa avustajan kanssa. Jouduin taas pujotteluradalle, eivätkä tällä kertaa syynä eivät olleet niinkään mainoskyltit, vaan leppoisat ostostelijat, jotka viettävät kauppakeskuksessa päivää.
Leppoisa ostostelija liikkuu yksin tai eri kokoisissa ryhmissä, käveleksii käytävillä mietteissään, kiihdyttää ehkä välillä vauhtia ja tekee sitten äkkikäännöksen näyteikkunaa kohti tai pysähtyy rupattelemaan seuralaisensa tai vastaantulijan kanssa.
Kuinka ollakaan, leppoisan ostostelijan takana kurvailee pyörätuolillaan kansalainen Nisse, joka joutuu väistämään äkkipysähtelijää milloin lumipenkkaan, milloin minnekin. Eikä leppoisan ostostelijan poukkoilusta kärsi yksistään Nisse, vaan kaikki muutkin kassejaan kantavat, lastenvaunujaan työntävät tai fillaroivat ”perässähiihtäjät”.
Miksi leppoisalle ostostelijalle ei juuri koskaan tule mieleen vilkaista olkansa yli, onko kannoilla muita kulkijoita? Ehkä leppoisalla ostostelijalla on huono tyyny tai epäergonominen työpiste, mikä kipeyttää hänen niskansa ja pää ei enää käänny.
Suosittelisin häntä varaamaan hierojalle ajan, sillä jonain päivänä voi käydä niin, että kipeänä ei ole enää vain niskat, vaan myös kantapäät ja puoli kroppaa muutenkin. Pyörätuolini nimittäin painaa, ukko mukaan lukien kolmattasataa kiloa. Nopeuttakin piisaa.
Esteettömyysblogi 