-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Olen nuorekas kuusikymppinen vaikeavammainen ukonköriläs. Hurjastelen sähköpyörätuolilla ja tarvitsen puhevammani takia tulkkausapua kaupungilla liikuttaessa. Etsin toista avustajaa tulevaksi talveksi ja mahdollisesti pidemmäksikin aikaa.
Tarvitsen avustajaa arkisissa hommissa: kaupassa, kirjastossa, ruokailuissa yms. Harrastuksiani ovat mm. urheilun seuraaminen, elokuvat, musiikki ja kirjoittaminen (mm. blogini osoitteessa https://esteeton.wordpress.com). Hoidolliset toimenpiteet eivät kuulu avustajalle.
Toivon avustajani olevan huumorintajuinen ja positiivinen. Myös kirjallinen ja atk- osaaminen ovat eduksi. Työaika on noin 25 tuntia kuukaudessa noin kahtena päivänä viikossa puolesta päivästä eteenpäin. Palkka on 10,83 €/tunti.
Pyydämme lähettämään työhakemuksen sähköpostitse osoite on nisse47@gmail.com. Lähestymme työhaastatteluun valittuja sähköpostitse maanantaina 11.1.2010 mennessä.
Lisätietoja tarvittaessa avustajaltani:
Eveliina Hannonen 0503692780
Tämä on niin sanottu juhla-aika, jolloin annetaan yleensä lahjoja. Niinpä minä annan erikoiskunniamaininnan eräälle joulupukin tärkeistä apulaisista, joka laulun mukaan on unohdettu, nimittäin Petteri Punakuonolle!
Petteri joutuu vetämään pukkien pulkkia ja niitä pukkejahan on kaikenlaisia. On ihan oikeita joulu- ja muita pukkeja ja sitten on myös niitä ikäviä joulupukkeja. Heitä näkee jo jouluaattoaamuna kävelevän pukin tamineet yllään ehkä hiukan horjuen. Sitten aattoiltana näitä pukkeja on varmasti enemmänkin. On siinä Petterillä kova työ muistaa kaikki osoitteet, kun pukki ei muista mittään! (Onneksi on 020202 keksitty.)
Joulun pitäisi olla lasten juhla. Joulunahan saa esittää toiveita, joten toivoisinkin, että tänä jouluna humalaisia pukkeja (ja myös humalaisia vanhempia) olisi vähemmän. Petterillä on jo punainen kuono, niin joulupukki ei sellaista tarvitse! Nyt toivotan kaikille hyvää ja hauskaa joulua ja hiljennyn joulun ajaksi. Tavataan taas ennen uutta vuotta!
Päivää vaan pitkästä aikaa, kaikki kiireiset joulu-ihmiset! Nyt aion kirjoittaa sellaisesta aiheesta, joka on ajankohtainen, vaikka sitä ei nyt joulun alla monet huomaakaan ja vaikka siitä puhutaan yleensä paljon.
Kysymys on yksinäisyydestä. Sehän korostuu erityisesti monen vanhuksen, vammaisen ja poikamiehen tai vanhan piian elämässä näin jouluna. Ennen vanhaan poikamiehet kärsivät nälkää, kun eivät osanneet laittaa ruokaa ja niin kaupat kuin ravintolatkin olivat jouluna kiinni. Nythän tämä ei enää ole ongelma siinä mielessä. Vanhojen piikojen asioista en voi kertoa, kun en tiedä, mitä he kaipaavat. Mutta epäilen, että lähinnä seuraa. Liekö sitten kaipuu (joulu)pukin tai tontun seurasta. 😉
Itse joudun olemaan suhteellisen yksin joulun pyhät rakkaitten avustajieni vapaapäivien takia. Se tuntuu aika raskaalta taakalta, kun joulua mainostetaan perhejuhlana. Omat sukulaiseni ovat Etelä-Suomessa ja Kaakkois-rannikolla. Kaiken lisäksi radiosta ja televisiosta tulee tuutin täydeltä joululauluja, aina samoja renkutuksia. Niin kutsuttuja kauneimpia joululauluja, jotka ovat sata vuotta vanhojakin ja sata kertaa kuultuja.
Useimmilla, kuten itsellänikin, käy varmaan niin, että vedän (ylä)pään täyteen ja menen nukkumaan. Haluaisinkin sanoa kaikille, joilla on yksinäisiä ihmisiä lähipiirissään, että rimpauttakaa vaikka heidän ovikelloaan tai kännykkään. Sekin jo piristäisi. Ja yksinäiset, soittakaa naapurille. Joulunahan se on sallittua.
Paras joululahja lienee sellainen, jota ei rahalla saa. Se liittyy erääseen Katri Helenan tunnettuun joululauluun: näin sydämeeni joulun teen. Joulumieli voi alkaa siitä, että ilahduttaa jotakuta toista. Ja se on ihan ilmaista.
Päivää kiireiset ja vähemmän kiireiset lukijat! Tässä tulee pikkuisen pulputusta tämän päivän kiireellisyydestä ja sen tarpeellisuudesta. Mihin me oikeasti kiirehdimme?
Kun katselee vanhoja suomalaisia ja vähän uudempiakin elokuvia, niin eihän niissä ole ihmisillä kiireitä. Kuvassa on ensin vain taivas ja järvi ja sitten on heinälato. Voitte varmaan arvata, mitä siellä ladossa tehdään. Sen voin jättää mielikuvituksen varaan. 😉
Jokatapauksessa ennen ei ollut suurempia aikatauluja, eikä suorituspaineita. Mutta nyt jo lasten päivähoidossa on muun muassa tietyt ruoka-, päiväuni- ja ulkoiluajat. Lisäksi kouluissa on armoton kiire ja siinä sivussa pitäisi vielä harrastaa jotakin. Unohtamatta hyviä arvosanoja todistuksessa.
Yliopistot ja korkeakoulut ovat vielä kauheampia. Opintotuki on liian pieni, joten koulun ohella on tehtävä töitä. Ja kun nuoret valmistuvat, työhaastatteluissa tivataan työkokemusta. Vanhemmat työntekijät taas joutuvat kaiken maailman (harrastus)kokousten lisäksi kouluttautumaan jatkuvasti siinä pelossa, että jäävät nuorten ja parempien varjoon.
Yhteiskunnan järjestelmä siis ruokkii kiirettä ja sitten ollaankin oravanpyörässä. Itse olen ollut mukana kaikenlaisessa touhussa, mutta 1950-80- luvuilla ei ollut vielä niin kiire kuin nykyisin, vaikka siltä välillä saattoi tuntuakin.
Nyt otan suoran esimerkin nykyajasta: meillä on täällä palvelutalolla 30 asukasta, n. 45 työntekijää, jotka vuorottelevat ja lisäksi ovat henkilökohtaiset avustajat. Silti on jonkinlainen paine kaikilla päällä. On ruoka-ajat, on suihkupäivät, on nukkumaanmenoajat ja niin pois päin. Onneksi on henkilökohtaiset avustajat, jotka ovat suurena apuna niin meille asukkaille kuin työntekijöillekin. Henkilökohtaisella avustajalla on aikaa pysähtyä, eikä vain hävitä ovenraosta poninhäntä heiluen. (Kunnat vain eivät ymmärrä maksaa heille kunnon palkkaa.)
Miten lopettaisimme tämän kiireen? Miettikää tekin tätä asiaa, kun juoksette jouluostoksilla, tai ainakin sen jälkeen, kun olette selviytyneet sieltä hulinasta (tai pikkujouluista). Tämä hömpötys ei johda kuin ennenaikaiseen loppuunpalamiseen ja sydänifarktiin.
Ei ehkä sentään ihan, kun vain muistaa hillitä menoa sopivassa suhteessa. Ei pidä myöskään pakottaa lapsia turhaan kiireeseen. Eikös yksi joulun tärkeimmistä ajatuksista olekin pysähtyminen sen kuuluisan heinäladon ääreen?
Esteettömyysblogi 