-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Ensin pieni johdanto… olen Nissen avustaja ja kirjoitan siksi blogiin, kun jotain sopivaa tulee vastaan. Ja nyt tuli.
Eilisessä Hesarissa oli kaksi juttua, joissa kerrottiin uusimmista aivotutkimusten tuloksista. Molemmissa jutuissa korostettiin kuinka vammaisten elämää voidaan helpottaa, kun laitteista saadaan kehitettyä kaupallisia sovellutuksia.
Kotimaa-osassa kerrottiin Teknillisessä korkeakoulussa kehitetystä myssystä, jonka avulla koehenkilöt ovat pystyneet ohjaamaan vaikkapa pyörätuolia haluamaansa suuntaan ajatuksen voimalla. Myssyn elektrodit tunnistavat käyttäjänsä aivojen sähköimpulssit, jotka välittyvät edelleen tietokoneelle, joka pystyy toteuttamaan yksinkertaisia käskyjä. Näitä ovat vaikkapa hiiren liikuttaminen tietokoneen ruudulla tai pyörätuolin kääntäminen.
Toinen – amerikkalainen – tutkimus uutisoitiin Ulkomaa-osastolla. Siinä koe-eläiminä toimineiden makakiapinoiden aivoihin sijoitettiin anturit, joiden avulla ne pystyivät kauko-ohjaamaan robottikättä. Jälleen käsi kykeni suorittamaan vain yksinkertaisia toimintoja, kuten nostamaan ruokaa suuhun tai pilkkomaan sitä pienemmäksi. Kuitenkin kolme neljästä yrityksestä oli onnistuneita, mikä on todella lupaavaa.
Molemmat tutkimukset nostivat vammaiset ihmiset tärkeimmäksi käyttäjäryhmäksi tuotteiden kehittyessä. Samalla kuitenkin todettiin kehityksen riippuvan paljon kaupallisista rahoittajista. Eli luultavasti saamme nauttia ajatuksella ohjattavista peleistä tai matkapuhelimista ennen kuin vammaisia ihmisiä muistetaan taas ajatella.
Vielä kymmenen vuotta sitten laitteiden ohjaaminen suoraan aivoilla kuulosti pelkältä tieteiskirjallisuudella. Eikä aivojen toimintaa tunneta vieläkään riittävästi, jotta yhteistyö edes yksinkertaisen tekniikan kanssa olisi saumatonta, mutta ainakin se on mahdollista. On kuitenkin mielenkiintoinen huomio, että liikuntarajoitteisilla aivojen rakenne poikkeaa muista. Eli yksi tärkeä kysymys tutkimuksessa on, aletaanko laitteita kehittää ensimmäisenä vammaisille.
Ja vielä yksi huoli ihan työni puolesta. Tarkoittavatko keksinnöt, että kymmenen vuoden kuluttua vammaisia ja vanhuksia hoitavat ajatuksenvoimalla ohjattavat robotit ja avustajia ei enää tarvita? Olisihan se taloudellinen voitto valtiolle, mutta luulenpa, etteivät ihmiset taida suostua siihen.
Noin neljä vuotta sitten, eli vuonna 2004, alkoi Joensuussa kyytikeskuspalvelukokeilu invalidien ja vanhusten kuljetuspalvelujen järjestämiseksi.
Kyytikeskuksen perusajatuksena oli toimia invataksien työnohjaajana ja samalla puhelinpalveluna kyytejä tilattaessa. Aiemmin invalidit tilasivat kyytinsä suoraan tutuilta kuskeiltaan, jotka vastasivat oman työnsä ohjauksesta. Julkilausuttu idea oli, että kaikki samaan suuntaan tilatut kyydit olisi tehty samalla autolla, eli turhat ajokilometrit olisi kitketty pois.
Satuin olemaan silloin käyttäjäarvioijakoulutuksessa, joten päädyimme kokeilemaan silloisen kyytipojan käytännöllisyyttä. No, itse en mahtunut mainittuun autoon ollenkaan, koska penkkejä oli kapeassa autossa liikaa. Eikä tämä ollut edes ongelmien pahimmasta päästä.
Huonojen kokemusten ajamina kävimme keskustelemassa kaupungin sosiaalitoimen johtajan kanssa koko hankkeen mielekkyydestä. Hän tuumasi kylmän rauhallisesti”mitä te siinä intätte, se tulee kuitenkin”.
No, tulihan se, mutta täysin torsona. Keskus sijaitsi silloin Savonlinnassa, jossa ei tunnettu kaupunkiamme tarpeeksi, jotta kohteet olisivat löytyneet kartalta. Henkilökunta ei myöskään saanut vaikeavammaisten puheesta selvää, mikä teki asioinnista hyvin vaikeaa. Tästä johtuen asenteet eivät olleet asiakaspalveluun sopivat – eivätkä ole vieläkään.
Olen seurannut keskuksen toimintaa aitiopaikalta, sillä asun invalidiliiton palvelutalossa. Esimerkiksi eräs tuttavani joutui jäämään ohjatusta ohjelmasta pois, koska hänelle ei jäänyt tarpeeksi rahaa osallistumiseen ennakoitua suuremman kyytitaksan maksamisen jälkeen.
Onpa käynyt niinkin, että eräälle tytölle ei tullut autoa, vaikka hän tilasi sen edellisenä päivänä. Seuraavana päivänä hän joutui soittamaan neljän tunnin ajan ennen kuin sai lopulta kyydin.
Sama kävi myös talon virikeohjaajalle kahdesti tänä keväänä. Hän oli tilannut keilauskyydin kolmelle talon asukkaalle. Kyyti saapui – kolme autoa – jotka kaikki olivat liian pieniä.
Ongelma on, että kyytikeskus on palveluna esteellinen. Ensinnäkin käytetty kalusto ei ole käytännöllistä, eli se ei sovellu kaikille asiakkaille. Toiseksi tutut kuskit tuntevat asikkaan tarpeet, ymmärtävät puheen ja osaavat varata riittävästi aikaa, mutta kyytikeskus ei pysty näitä asioita huomioimaan. Kolmanneksi, palvelu rikkoo yksityisyydensuojaa, kun samalla kyydillä viedään asiakkaita vaikkapa kirkkoon ja ravintolaan.
On saavutettu tilanne, jossa monet kaupunkilaiset eivät enää tilaa kyytejä, koska ne eivät tule ajoissa paikalle, koska kuljettajat eivät tunne heidän erityistarpeitaan ja koska puhelinkontakti on huono.
Nyt kokeilua on kritisoitu jo vuosia, eikä merkittäviä parannuksia ole nähty. Viimeisin episodi oli maanantain mielenosoitus, jossa keskuksen ”asiakkaat” olivat pahvikirvein varustautuneina tulleet seuraamaan valtuuston kokousta. Kylmän rauhallisesti asia merkittiin tiedoksi ja tältä erää loppuun käsitellyksi. No, ehkä seuraavalla kerralla asiaa käsitellään kunnon kirvein. 😉
Onneksi en siis itse ole kirjoilla tässä riivatussa, itseään esteettömäksi mainostavassa kaupungissa. Järjestely ei koske minua. Siis ainakaan vielä, mutta asiathan voivat muuttua hyvin nopeasti.
Käykääpä, joensuulaiset, ihan piruuttaanne Myyn Subwayssa. Minäpä pistäydyin siellä juuri hakemassa matkaevästä huomista Etelä-Suomen valloitustani varten. Kiinnittäkää samalla huomiota ainakin seutaaviin asioihin:
– Heti ovella on vastassa pöytä, jonka tuolit ovat luonnollisesti teinien jäljiltä levällään. Siitäpä sitten pujottelee avustajan kanssa tiskile.
– Jonotuskäytävä on hirmuisen kapea, suunnilleen oman tuolini levyinen! Siispä kukaan ei oikein mahdu kulkemaan ohi.
– Samainen tiski on huomattavan korkea, joten ainakaan itse en pystynyt lukemaan ohjeita. (Kyseiset ohjeet eivät myöskään olleet sieltä selkeimmästä {lue: esteettömimmästä] päästä, minkä näki kanssa-asiakkaiden haasteista patonkinsa täyttämiseksi.)
– Kurkistin myös nurkan taakse, enkä löytänyt invavessaa mistään. Jos joku sellaisen paikantaa, kertokoon heti!
– Sokerina pohjalla ulostullessa vasemmalla olevat korkeat portaat. Ainakaan minun perspektiivistäni niitä ei erota katukiveyksestä lainkaan. Voi olla, että joku kaatuu siinä pahasti vielä ennen kuin paikkaan saadaan huomioväri.
…tai sitten tarkoituksena on, että asiakas palaa Myyhyn (kuten minä tein) tuhlaamaan loput rahansa (mitä minä en tehnyt). Ja tämähän on vain yhden pienen – vaikkakin hyvin palvelevan – putiikin tarina.
Jo muinaiset roomalaiset tunsivat pyörätuolin. Viktoriaanisen ajan Britanniassa niitä oli käytössä. Mutta näkyikö se kummankaan kulttuurin rakennusten suunnittelussa? Ei.
Kertomusten mukaan vielä 1950-luvun Suomessa suljettiin (ei tosin minua) vammaiset komeroihin piiloon vieraiden tullessa kylään. Oli kuulemma häpeä, jos perheessä oli vammainen lapsi.
1970-luvun silloisessa Itä-Saksassa, eli DDR:ssä, oli kyllä pyörätuoleja, mutta vammaisten oma asenne oli, ettei ulkona voi liikkua. He kai pelkäsivät. Vasta meidän ”länsimaalaisten” mentyä kylpylälomille alkoivat paikalliset vammaiset tulla niin sanotusti ulos kaapista.
Mkä on muuttunut? Nykyään rakennuksissa on luiskia ja hissejä, vanhemmat eivät häpeile vammaisia lapsiaan (tai ainakaan myönnä sitä) ja pyörätuolit ovat osa katukuvaa (ainakin tehdaspaikkakunnilla), jne.
Tekniikka (sähköpyörätuolit, hissit, etäkäyttötekniikka, induktiosilmukka) on siis kehittynyt paljon, mikä on tehnyt vammaisten liikkumisesta helpompaan. Myös asenteet ovat vähitellen muuttuneet siihen pisteeseen, että vammaisia pidetään ihmisinä. Kuitenkin asenteet ovat näistä kahdesta hitaampia muuttumaan.
Tekniikkaa otetaan usein käyttöön vähän vasemmalla kädellä (jos otetaan). Luiskat on rakennettu vähän sinne päin (jopa väärinpäin), hissit ovat kuin koirankoppeja ja invavessat (sekä asunnoissa että yleisissä tiloissa) aivan liian pieniä ja vaikeilla paikoilla. Vielä enemmän esteitä on kaupunkitilassa, jossa katukivet ovat niin korkeita, että huimaa, vaikka kyse on pienestä ratkaisusta.
Usein selitykseksi sanotaan rahan puute, eli kyse on asenteesta. Kaikkein räikeimpiä esimerkkejä ovat yllä mainitut historialliset paikat, joihin ei ’kehdata’ rakentaa luiskia ja hissejä.
Onneksi uusi suunnittelijasukupolvi murtaa jo asenteita tilojen ja rakennusten suunnittelussa – ja toivottavasti sen myötä asenteissa yleisemminkin. He taistelevat vastavirtaan, koska lain pykälien ja normiohjauksen voimaa höllennetään jatkuvasti, sillä tilaa tehdään talouden ohjaukselle.
Asenteissa on nähtävissä myös taantumista. Toivon mukaan äärioikeistolaisuuden uusi esiinmarssi Euroopassa ei tarkoita takapakkia suvaitsevaisuuden suhteen.
Siksi toivon, että suvaitsevaisuus, solidaarisuus ja erilaisuuden kunnioittaminen voittavat alaa käynnissä olevassa päätöksenteon sukupolven vaihdoksessa. Ja todellakin – toivon, että vammaiset tulevat ulos kaapeista ja sänkyjen pohjilta, ja ottavat oman tilansa yhteiskunnassa!
Kenelle käyttäjäarvioija esittää huomionsa? Kuka päättää esteettömyydestä? Vastaus riippuu totta kai kohteesta ja siitä kuka sen omistaa. Seuraava kertomus kuitenkin osoittaa, ettei vastaus ole lainkaan näin yksinkertainen.
Asuinkaupungissani Joensuussa on viime vuosina ollut käynnissä kasvojen kohotus. Tuloksena on ollut muun muassa upea ostosparatiisi Iso-Myy ja siihen yhdistyvän kauppakeskus Metropolin täysremontti. Paljon on ollut polemiikkiä vähemmistöjen huomioimisesta liikkeiden suunnittelussa, ja uusimman esimerkin tarjoaa Metropolin yhteyteen avattu ruokakauppa.
Käyttäjäarvioijana suuntasin mielenkiintoni uuteen liikkeeseen, jonka ”karttaan” tutustuin muutamalla vierailulla. Sen jälkeen tapasin myymäläpäällikköä, jolle esitin havaintojani. Seurasi antoisa ja ystävällismielinen keskustelu, joka antoi selvyyttä kyseisen kaupan tilanteeseen - tosin ei eväitä sen parantamiseksi.
Kävi ilmi, että kaupan pohjaratkaisu on Suomessa ennen kokeilematon myymälätyyppi, made in America.
Tietenkin ratkaisu on toimiva paperilla tai tietokoon ruudulla. Myymäläkierros alkaa hedelmällisesti tuoreosastolta, jota seuraa pieni tori palvelevan lihatiskin kera. Klassinen leipä-, juusto- ja maito-osasto on toteutettu tilasta tinkimättä. Sama leveä pääväylä ulottuu limonadi- ja kaljahyllyille, jotta korin kaljaa saa kuljetettua kaupasta hieman horjuenkin. Lopulta ”valtaväylä” vie kassoille, joiden tuntumaan on ripoteltu erilaisia kylmäaltaita, lehtitelineitä ja makeispisteitä (äitien harmiksi). Kaupan suunnittelussa on siis tavoiteltu rennon jenkkiläistä markkinatunnelmaa.
Ongelmat alkavat, jos haluaa poiketa tältä radalta. Muut tuotteet on sijoiteltu kapeille käytäville korkeisiin hyllyihin, joihin vaikkapa lyhytkasvuiset eivät pääse kuin tikapuilla. Toivon vain, että myyjät (kai heitä on tarpeeksi!) seuraavat tilannetta ja tulevat avuksi, jos vanhus tai vammainen kulkee liikkeessä yksin. Toivon myös, ettei tule päivää, jolloin vastaani kulkee toinen pyörätuoli tai vaikkapa vanhus tai lastenvaunut, sillä aivan tavallinen ohituskin tuottaa vaikeuksia.
Lisää ongelmia tietää liikkeestä poistuminen, joka ei suinkaan ole aivan helppoa. Ensinnäkin kassatasot on sijoitettu varsin korkealle. On kiinni kassahenkilön hyvästä tahdosta (ja ammattiylpeydestä) kurkottaa maksuväline asiakkaalta sekä palauttaa kuitti, tähderahat ja/tai kortti asiakkaan syliin maksutoimituksen jälkeen. Lisäksi ongelma moninkertaistuu ruuhka-aikana, jolloin jonot kiemurtelevat kapeisiin hyllyväleihin. Keskivertokuluttajalle (noin 178 cm) se tarkoittaa muutaman minuutin silmäshoppailua, mutta meille muille pitkää kierrosta jonon pään löytämiseksi.
Yllä mainitut esteet eivät kuitenkaan ole esteitä, jos liikkeeseen ei pääse edes sisälle. Sekään ei nimittäin ole tässä tapauksessa taattua varsinkaan pyörätuolilla. Sisääntuloportin edessä ensimmäisenä komeilee uljas suoran etenemisen estävä hedelmäpöytä. Täyskäännös vasempaan ja sitten oikeaan tai päinvastoin ja kulku on jälleen turvattu. Paitsi jos liikkeellä on samaan aikaan joku muukin. Tai entäs jos onkin se kuuluisa ruuhka-aika?
Niinpä mainitsin muun muassa hedelmäpöydästä myymäläpäällikölle. Hän naurahti ja totesi, ettei ainakaan itse uskalla lähteä muuttamaan järjestystä, jonka insinööri on laatinut. Luulenpa, ettei kyseinen suunnittelija ole ollut yhteydessä vammaisjärjestöihin. Tai vaikka olisikin, ei hän ole uskaltanut muokannut Amerikasta tuotua mullistavaa myymäläkonseptia.
Näin liikkeiden suunnittelu karkaa yhä kauemmas insinöörien työpöydille ja valuu niiltä ”yleisiksi hyviksi todetuiksi käytännöiksi”, joista kukaan ei ota vastuuta. Eikä silloin ole ketään, joka toteuttaisi käyttäjien näkemyksiä. Paikallinen näkökulma ja vähemmistöjen tarpeet voidaan siten unohtaa aina vain paremmin.
Kenelle siis käyttäjäarvioijan tulisi esittää huomionsa, kun hänellä on vain neuvontaoikeus? Vastuuta ei kanna myymäläpäällikkö, ei seutupäällikkö, ei konsernijohtaja, eikä pankki. Ratkaisun takana seisovat huojumatta yleinen käytäntö ja iso raha. Inhimillinen tekijä – olkoon se käyttäjä, suunnittelija tai omistaja – on kai vain ratas koneistossa, joka jauhaa itsekseen.
Suomea pidetään esteettömyyden mallimaana, ja tätäkö se on? Ei ilmeisesti riitä, että meillä on eurooppalaisen yhteisön laajuinen esteettömyysdirektiivi ja esteettömyyttä tukeva valtakunnallinen yhdistys, johon myös eräät kaupungit kuuluvat. Tarvitaan käyttäjille mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä.
Jokainen tämän blogin lukija muistaa eilisen kirjoitukseni esteettömyydestä yleisesti. No, tänään läksin kenkäkauppaan. Valitsin juuri avatun liikkeen Metropoli-kauppakeskuksessa, koska siellä alkaa olla hyvä liikkua.
Kuinka ollakaan pääsin kenkäkaupan ovelle ja ovesta sisään. Enpä päässytkään sitä pidemmälle. Arvatkaapa minkä takia?
Kassan välittömässä läheisyydessä oli väljää liikkua (kai pitkien asiakasjonojen toivossa), mutta mitä lähemmäs liikkeen reunoja katsoi, sitä tiheämmässä hyllyt olivat. Siipä pyörätuolin käyttäjänä pystyin vain katselemaan kassan viereen aseteltuja muotikenkiä tai näyteikkunan jalkineita.
Palasin vielä odottamaan myyjää, jotta olisin ilmaissut huolen liikkeen saavutettavuudesta. Aikani siinä pällistelin, mutta myyjää ei kuulunut.
Ei riitä, että on esteetön sisäänkäynti liikkeeseen, vaan koko paikan suunnittelun täytyy tukea helppoa liikkumista. Eikä tavaroiden myöskään pidä hyppiä silmille.
Jäivät kengät ostamatta, mutta rahoille löytyi parempaa käyttöä.
Yhdistykseltä on tullut toive koota kaikki kynnelle kykenevät ilmaisemaan mielipiteensä Joensuun kyytikeskusasiasta… Ja siitähän voi olla vain yhtä mieltä.
Kaupunginvaltuusto käsittelee aihetta maanantaina 26.5.2008. Kokoonnumme kaupungintalon eteen klo 15 alkaen.
Nähdään siellä!
Siinä on kysymys, johon pyrin tällä pienellä sepustuksellani vastaamaan. Ensinnäkin onko se esteetöntä liikkumista paikasta A paikkaan B. Onko se esteitä paikassa B ja niiden poistamista? Vai jääkö matka sittenkin kokonaan tekemättä?
Paikka voi olla hyvinkin esteellinen. Eräs Joensuussa juuri avattu kenkäkauppa on helppo lähestyä, koska sinne johtaa leveä ovi. jossa ei ole turhaa kynnystä. Mutta liikkeessä pyörätuolilla liikkuminen on mahdotonta, koska lattiapinta-ala on lähes täynnä hyllyjä ja pöytiä. Eli paikassa voi olla kahdenlaisia ongelmia: sisäänpääsyyn ja ahtauteen liittyviä. Itse jouduin kääntymään liikkeen ovelta takaisin.
Myös tilat ovat usein esteellisiä. Esimerkiksi kaupungilla liikkuessaan törmää monenlaisiin esteisiin. Ensinnäkin jalkakäytävien kiveysten poistaminen auttaisi liikkumista huomattavasti. Lisäksi julkisten rakennusten sisäänpääsyt ovat lievästi sanoen vaikeita. Myös hissit taitavat olla välillä vain laiskoja autoilevia pukumiehiä varten, eikä suinkaan paljon tilaa vaativia pyörätuoleja tai rollaattoreja. Esimerkiksi käy vaikkapa kaupunginteatterin hissi.
Tilallista liikkumista on myös vaikkapa kaupunkien välinen liikkuminen. Jos haluaa matkustaa esimerkiksi junalla, joka on mielestäni linja-autoa mukavampi vaihtoehto, täytyy invavaunu tilata päivää etukäteen. Linja-autossa sama juttu, eikä lentokoneeseen pääse lainkaan sähköpyötätuolilla.
Kaikkein pahin esteellisyys liittyy joihinkin tilanteisiin – tarkemmin sanoen rakennustöihin. Etenkin vierekkäiset rakennustyömaat sulkevat kokonaisia katuja tai alueita. Niistä esteistä ei aina selviä ”normaali immeinenkään”. Ei se tuleva kauppakeskus tai julkishallinnollinen konttori paljon ilahduta, jos puolen vuoden ajan kiertämään kauppakassien kanssa korttelin tai pari päästäkseen kaupalle tai sieltä kotiin. Mutta sehän on vain poikkeustilanne, sanotaan.
Mutta kaikki edelliset esteellisyyden muodot kohtaavat asenteellisessa esteellisyydessä. Esimerkiksi kaupoissa ja virastoissa palvelevat henkilöt puhuvat usein mukana olevalle esimerkiksi avustajalle vammaisen sijaan. Myöskään hyllyjen korkeuden ja sijoittelun synnyttämät esteet eivät ratkaisemattomia, vaan ovat suunnittelijoiden valintoja – olkoonkin sitten tiedostamattomia.
Ettei totuuden toinen puoli unohtuisi, on huomattava myös vammaisten asenteellisuus. Esimerkiksi tunnen eräitä vastavammautuneita, jotka makaavat sängyssä ryypäten koskenkorvaa. Toisaalta moni täällä Joensuussa jättää tilaamatta invataksin, koska kaupungin kyytikeskus ei usein toimi kunnolla. Heiltä on jäänyt monta kyytiä saamatta, eivätkä he jaksa enää yrittää.
Onneksi on olemassa meitä kaikkia yhdistävä esteellisyyden muoto, virtuaaliesteellisyys. Ohjelmat ovat usein hankalia käyttää ja tuntuvat puhuvan omaa kieltään (sanotaan vaikka siansaksaa). Paras esimerkki on tämä blogiohjelmisto, joka on paitsi hieman monimutkainen, sekoittaa se lisäksi englannin ja suomen kieltä. Yritä sitä siis ymmärtää.
Toisaalta verkkoon pääsy on jo itsessään minulle suuri ponnistus. Tarvitsen nimittäin vanhanaikaisen pallohiiren, jota voin hallita jalallani, jotta voin ylipäätään seikkailla bittien ihmeellisessä maailmassa! Valitettavasti näitä laitteita ei ole valmistettu sitten 80-luvun, minkä takia saatan pian pudota päpi verkonsilmästä.
No, mitä esteettömyys sitten on? Esteettömyys on tietenkin kaikkien näiden puuttumista – se on tarinan kääntöpuoli. Esteitä tulee aina olemaan ja ne ovat osa aivan jokaisen elämää, mutta toivottavasti niistä räikeimmät saadaan poistettua.
Kehitys vain on tuskastuttavan hidasta kaikilla tasoilla. Vaikka valtion politiikka olisi jumittunut juhlapuheisiin, voidaan aloite ottaa paikalliselle tasolle. Joensuussa vaikkapa palkkaamalla esteettömyysasiamies.
Joensuussa vammainen ei voi nauttia näistä kolmesta yhdessä.
Keskustassa ei nimittäin ole kuin yksi terassi, jolle pääsee pyörätuolilla ulkokautta. Lisäksi erään ravintolaketjun terassille voi pujottella vaikeasti sisäkautta.
Olemme Esteettömyysyhdistyksessä hämmästelleet, että vammaiset eivät näin kelpaa ravintoloiden kesäasiakaskuntaan. Useimmat meistä ovat kuitenkin potentiaalisia maksajia – vakavaraisia ja hyvin käyttäytyviä.
Toki ravintolalain mukaan ravintolat saavat valita asiakkaansa.
Tilanteenseen olisi kuitenkin olemassa helppo ja edullinen ratkaisu. Se tunnetaan esteettömyyspiireissä luiskan nimellä.
Ja lopuksi erään tuntemani käyttäjäarvioijan kertomus. Hän pyrki kävelykadulla sijaitsevalle terassille eräänä kauniina päivänä, mutta joutui pysäyttämään pyörätuolinsa rapun eteen. Udeltuaan kuinka terassille olisi mahdollisuus päästä, sai hän kuulla, että luiskaa ollaan hankkimassa.
Sitä ei kuitenkaan ole näkynyt vielä tänäänkään. Toivottavasti luiskia saadaan useita ennen kuin kesä kääntyy syksyksi. Tilausta niille on.
Hei!
Olen nyt vihdoin avannut blogini, jossa jokainen voi tutustua ajatuksiini esteettömyydestä. Otankin heti esimerkin. Olen useampaan kertaan puhunut Joensuun kävelykadun niin sanotuista pyöräparkeista. Onkohan kukaan muu huomannut, että siellä on mahdotonta liikkua ruuhka-aikana.
Toinen esimerkki olkoon tämä blogi. Osoittautui varsin esteelliseksi saada edes ulkoasua toimimaan kelpaavalla tavalla. Toisaalta, onhan se jo askel esteettömämpään, että minunlaiseni ylipäätään pystyy tämän perustamaan.
Tulen julkaisemaan ohimeneviä hajatelmia, kannanottoja ajankohtaisiin teemoihin, lehtiin tarjoamiani mielipidekirjoituksia ja välillä pohdiskelevampia artikkeleita.
Kaikki kommentit ovat tervetulleita!
Esteettömyysblogi 