Esteettömyysblogi

Tapani Meriläisen haastattelu

Saatat ehkä ihmetellä, kuka Tapani Meriläinen on. En itsekään tiennyt vielä viikko sitten, mutta nyt osaan kertoa hänen huippu-urheilija. Meriläinen on lähdössä viikonloppuna Pekingiin, sillä hän on yksi suomen 30 urheilijasta paralympialaisissa, joiden näkyvyyttä haluan lisätä osaltani.

Tuupovaaralla asuva Meriläinen kävi vierailulla palvelutalollamme tiistaina kertomassa asukkaille ampumaurheilusta ja paralympialaisista. Hänen lajinsa on ammunta, tarkemmin ilmakivääri ja pienoiskivääri. Lajissaan Meriläinen on menestynyt erinomaisesti, sillä palkintokaappia koristaavatlukuisat PM- ja SM-tason mitallit, kruununjalokivenä EM-kulta joukkueammunnassa 2001.

”Kilpailemisen aloitin vuonna -96,” Meriläinen kertoo. ”Jo seuraavana vuonna olin mukana EM-kisoissa Ranskassa ja sijoitukseni oli 9s.”

Ensimmäiset olympialaisensa Meriläinen koki Sydneyssa, jota varten Suomen joukkue valmistautui tiiviisti.

Paralympialaisissa ampujien taso sama kuin niin sanotuilla terveillä. Finaaliin päästäkseen on kiväärilajeissa ammuttava lähes täydet pisteet. Kuudestakymmenestä laukauksesta yksi saa olla yhdeksikkö.

Eroja aiheuttavat varustusvaatimukset. Jopa urheilijoiden pyörätuolin selkänojan koko on tarkkaan määrätty suhteessa urheilijan kokoon. Tarvittaessa avustaja saa ladata aseen ja myös tukea saa käyttää, mikäli voima ei riitä. Myös dopingseula on jopa tiukempi kuin terveillä, koska vammaiset joutuvat käyttämään runsaasti lääkeaineita.

”Toisaalta lääkärintodistusta vastaan voi saada poikkeusluvan joidenkin lääkkeiden käyttöön,” Meriläinen muistuttaa. ”Huvittavaa, että kansainväliset dopingtarkastajat tietävät kaikki liikkeeni.”

Pekingin olympialaiset saivat melkein pelkästään ylistäviä lausuntoja. Näkökulma, jota näissä huomioissa ei tietenkään muistettu, on esteettömyys. Meriläisen mukaan sekin asia on hoidettu kisakylässä ja suorituspaikoilla erinomaisesti.

Poikkeuksellisen positiivista on myös tukijoiden määrä. Aiemmin sponsorit ovat olleet kiven alla, mutta tällä kertaa niitä on runsaasti vaatevalmistajista energiayhtiöön ja informaatioyhtiöön. Kisoja ei kuitenkaan nähdä edes Suomen televisiokanavilla, mikä olisi sponsorien saamiseksi tärkeää (meistä urheilufriikeistä puhumattakaan).

Omasta historiastaan Meriläinen kertoo kokeilleensa vammautumisensa jälkeen selkäuintia, jossa häntä houkuteltiin jo SM-kisoihin. Iho ei kuitenkaan kestänyt kloorivettä, mikä muutti lajivalinnan ammunnaksi tutulla menestyksellä.

Harjoittelua vammaisurheilijalle kertyy yhtä paljon, ellei enemmän kuin terveellä. Motivaatiota ammunnassa lisää mm. mahdollisuus kilpailla ”ehjien” kanssa. Valitettavasti kuitenkin harrastajista on pieni pula invalidipiireissä, minkä vuoksi joukkueen kokoaminen esimerkiksi PM-kisoihin on ollut vaikeaa viime vuosina.

Siispä kaikki uudet urheilevat invalidit otetaan lämmöllä vastaan. Esimerkiksi ampujat järjestävät tilaisuuksia, joissa lajiin pääsee tutustumaan helposti ja halvalla. Niin myös Meriläinen ja ammunta löysivät toisensa.

”Uutta lajia kokeilevan invalidin kannattaa kuunnella tarkkaan kokeneempien neuvot,” vinkkaa Meriläinen. ”Nimittäin moni pieni vinkki voi osoittautua kullan arvoiseksi.”

Olympia-ammunnassa Meriläinen käskee kiinnittää huomiota etenkin kolmeen urheilijaan. Ruotsalainen Jonas Jacobsson, australialainen Ashley Adams ja etenkin slovenialainen Veronika Vadovicova ovat ennakkosuosikit kilpailussa. Hieman yllättävää paralympia-ammunnassa on, että miehet ja naiset kisaavat samassa sarjassa – ja kaikkihan me tiedämme, että nainen siinä voittaa.

Tavoitteensa Meriläinen on jo saavuttanut, kun kisakone laskeutuu Pekingin kentälle. Se kertoo oikeasta asenteesta, jossa häviämistä ei oteta liian vakavasti. Myös vammaansa Tapani Meriläinen on oppinut suhtautumaan vuosien saatossa positiivisesti.

”Eihän se herkkua ole, mutta paljon olisi jäänyt näkemättä ilman vammautumista,” kertoo Meriläinen pilke silmäkulmassa.

——

Linkkejä:

Suomen paralympiasivu

Kisojen viralliset sivut

Suositeltu teksti Voitko hyväksyä itsesi, vammainen?

Muistilista avustajaa tarvitsevalle

En tiedä olenko paras henkilö puhumaan tästä asiasta, sillä kaikki avustajavalintani eivät ole osuneet aivan nappiin. Puhun kuitenkin kokemuksesta, sillä avustajia minulla on ollut moneen lähtöön.

Avustajan valintahan ei ole aivan yksinkertainen asia. Ensinnäkään avustajia ei juuri kouluteta, joten ammattiavustajasta on turha haaveilla. Toiseksi avustajasuhteen pitää olla juuri avustettavalle sopiva, joten koulutuksen merkitys on joka tapauksessa vähäinen. Kolmanneksi avustajan palkka on mitättömän pieni, mikä taas rajaa hakijoita. Tässä on kuitenkin yritelmä koota asioita, jotka kannattaa muistaa avustajaa haettaessa.

1. On keksittävä, mistä niitä avustajia löytyy. Itse olen suosinut työvoimatoimistoa, jonka kautta saa hyvin monenlaisia hakijoita. Muita väyliä ovat oppilaitoksista huhuilu, puskaradio ja esimerkiksi Honkalampi-säätiön reservit.

2. Avustettavalle on oltava selvillä minkälaisen avustajan hän haluaa ja kuinka pitkäksi aikaa. Tietenkin jo avustajatuntien saaminen peruspalveluvirastolta vaatii hyviä perusteluja avun tarpeesta. Ne perustelut kannattaa kuitenkin pitää myös hakuvaiheessa, jotta ei valitse avustajaa väärin perustein.

3. Seuraava vaihe on kutakuinkin sama kuin aina työntekijää haettaessa. Täytyy valikoida hakijoiden joukosta muutama posittivisesti erottuva kokelas työhaastatteluun. Eikä todellakaan kannata tuijottaa vain CV:tä, koska avustajaa haetaan kuin ystävää.

4. Työhaastattelun merkitystä ei voi korostaa liikaa avustajan valinnassa. Kaikki muodollinen pätevyys on turhaa, mikäli kemiat eivät kohtaa. Haastattelussa kannattaa kuitenkin olla joku tuttava tai entinen avustaja mukana, jotta hän voi kertoa avustettavasta ja työn sisällöstä.

5. Entä mitä avvustajalta vaaditaan? Ei ainakaan edellisen kirjoitukseni ominaisuuksia. Mielestäni neljä tärkeintä piirrettä ovat reippaus, puheliaisuus, oma-aloitteisuus ja luotettavuus, joita toivotaan kai kiakilta ihmissuhteilta ja työntekijöiltä. Avustaja ei kuitenkaan saa olla hallitseva osapuoli. Niitä on kuitenkin vaikea mitata parissakymmenessä minuutissa, mutta itse luotan intuitioon.

Minulle on opetettu, että voin hankkia jopa hakijan rikosrekisterin nähdäkseni, koska kysehän hyvin luottamuksellisesta työstä. Koskaan en ole sitä hankkinut, enkä ole hävinnyt mitään. Uskon molemminpuoliseen luottamukseen ja vaitiolovelvollisuuteen.

Hyvä avustaja on askel eteenpäin esteettömyyden tiellä. Kommentoikaa toki ja kertokaa omista kokemuksistanne, sillä tämä on vain oma näkemykseni.

Subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan

Heippa taas, lukijani. Tuli tässä mieleeni omakohtainen aihe, joka on jäänyt liian vähälle keskustelulle jopa täällä vammaispiireissä, oikeus henkilökohtaiseen avustajaan.

Esimerkiksi minulle, vaikeavammaiselle, on tärkeää, että apunani on luotettava ihminen joka auttaa minua arkisissa asioissa. Ilman avustajaa en saisi tätäkään sepustusta kirjoitetuksi, koska en pysty käsiäni ja koska näppäimet ovat kovin pienet varpailla painettavaksi. En myöskään voisi puhevammani takia lähteä minne haluan, koska todennäköisesti en tulisi ymmärretyksi (vaikka minua ”hyvin” ymmärretäänkin). Olen myös sen verran arka, etten anna mielelläni kukkaroani tuntemattomille, vaikka se onkin yleensä tyhjä.

Valitettavasti vain hyvinvointi-Suomessamme kaikilla asiat eivät ole yhtä ruusuisesti. Vammaispalvelulain mukaan kunnilla on oikeus päättää harkinnanvaraisesti vammaisten avustajatunneista anomusten mukaan. On syntynyt tilanne, jossa avustajatunnit riippuvat kunnan taloudellisesta tilanteesta ja avustusta tarvitsevien vammaisten määrästä kunnassa (sekä tietysti päättäjien armeliaisuudesta).

Vastaavasti subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan tarkoittaisi kaikille kunnille yhteistä velvoitetta avustajatuntien järjestämiseksi niitä tarvitseville. Käytännössä sosiaali- ja terveysministeriö laatisi kriteerit, joiden mukaan kuntien täytyisi järjestää tarvittava määrä avustajatunteja.

Esimerkiksi asuttamassani palvelutalossa on asukkailla keskimäärin kolmekymmentä avustajatuntia kuukaudessa, mikä on aika vähän harrastuksille ja sosiaaliselle toiminnalle. Eikä kaikilla ole tunteja lainkaan, vaikka periaatteessa palvelutalossa asuvat vain vaikeimmat ”tapaukset”. Kuitenkin henkilökohtaisten avustajien merkitys myös talon toiminnalle on kiistämätön, koska henkilökunta ei ehdi hoitaa asukkaiden henkilökohtaisia tarpeita, kuten kauppareissuja.

Omaa tuntimäärääni olen onnistunut hinaamaan vuosien kuluessa ylöspäin, kiitos tuttujen virkamiesten ja -naisten sekä suhteellisen rikkaan kotikuntani. Kuitenkin välillä olisi tarvetta enemmällekin, mutta joustoa ei juuri ole. Ilmeisesti rahat ovat nyt lopussa.

Lakiuudistus on lojunut nyt kahdeksan vuotta eri hallitusten pöydillä. Oppositio ehdotti kuutisen vuotta sitten hallitukselle lain hyväksymistä, mutta nykyisin suurimmasta oppositiopuolueesta vain kaksi edustajaa kannatti lakia. Eipä siinä mitään, ei vaikuta porvarihallitus sen kummemmin päätään vaivaavan aiheella.

Siksi osoitan vetoomukseni erityisesti teille, kuntavaaliehdokkaat. Pitäkää huolta, että kunnissanne avustajatarvetta ei vähätellä ja puolueissanne tämä asia otetaan vakavasti.

Mitallisade luvassa

Suomalaisten olympurakka on alkanut ja kultaakin on jo tullut. Hyvähyvä, hurraa! Mutta näiden kisojen jälkeen aloittavat urakkansa todelliset mitallitoivot. Silloin on vuorossa paraolympialaiset, eli vammaisolympialaiset.

Suomen mitallisaalis paraolympialaisissa on ollut poikkeuksetta maailman huippua. Joka kerta niistä on kannettu kotiin enemmän metallia kuin ”tavallisista” olympialaisista. Ja kilpailun viihdearvo on vähintään samaa luokkaa – onhan kyse huippu-urheilusta.

Urheiluksi paraolympialaiset ovat myös poikkeuksellisen puhtaat. Jopa jokaisen kilpailijan lääkkeet tutkitaan, eli dopingseula on tiukempi kuin näissä nyt käynnissä olevissa kisoissa. Tosin aina joku onnistuu kiertämään senkin seulan.

Myös vammaisten harjoittelu on kovempaa kuin muiden. Tai ainakin se on vaikeampaa, koska keho asettaa monimutkaisia rajoitteita. Harjoitusmuotojen ja urheilupaikkojen keksiminen ei aina ole aivan yksinkertaista.

Vahinko vain, että emme Suomessa näe näitä kisoja. Suomen yleisradio ei televisio paraolympialaisia toisin kuin vaikkapa Norjan ja Japanin televisiot, joilla on jopa omat kuvausryhmänsä kisoissa.

Kuitenkin myös vammaiset tarvitsevat tuekseen esimerkkejä fyysisestä harjoittelusta ja menestyksestä. Medialla on tässä tärkeä osuus kaikkine ihanuuksine ja kurjuuksineen. Olympialaisilla – myös parasellaisilla – on tehtävä ja se on liikunnan tuoman ilon levittäminen ilman esteitä.

Valitettavasti tuo tehtävä ei aina tunnu olevan päällimmäisenä.