-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Aloitan nyt kuukausittaisen kunniamainintojen sarjan. Pelin nimi on, että osoitan kiitosta (ehkä myös haukkuja) jollekin toimijalle täysin henkilökohtaisin perustein. Ja ensimmäisen palkinnon saa…
Joensuun maistraatti.
Kävin nimittäin vaihtamassa nimeni juhannuksen alla – vieläpä kiireisimpään aikaan. Olen nyt virallisesti Nisse. Olin harkinnut muutosta pitkään, mutta toimenpide kävi sitäkin nopeammin.
Marssimme avustajani kanssa maistraattiin maailmanlopun tunnelmissa. Vettä satoi kaatamalla ja koko virastorakennus oli remontin alla. Kaikesta huolimatta kulku sisään ja ulos oli sujuvampaa kuin kaupassa käynti (huomatkaa kauppiaat!). Yksityiskohdista mainittakoon, että lähes kaikki ovet avautuvat nappia painamalla.
Hyvää suunnitteluakin poikkeuksellisempaa on kuitenkin hyvä palvelu. Liekö johtunut juhannustunnelmista, mutta virkarouva oli äärimmäisen ystävällinen ja ennen kaikkea kohdisti kaiken puheensa minulle. Valitettavan usein näissä tilanteissa puhutellaan avustajaa kuin hän olisi asiakas. Luultavasti tämä johtuu vanhoista asenteista, joissa vammaista pidetään täysin avuttomina.
Toisaalta maistraatti on paikka, jossa ihmiset hoitavat hyvin intiimejä asioita. Siksi näiden asioiden täytyykin olla itsestään selviä. Kaikesta huolimatta, onneksi olkoon maistraatin palvelu!
On taas kesä ja juhannuksen hukkuneet on laskettu. Yritän kuitenkin tarjota hieman erilaisen näkökulman veneilyyn. Tai oikeastaan laivailuun täällä sisävesillä.
Täällä Joensuussa ei kuitenkaan ole laivaa tällä hetkellä. Anteeksi vain Satumaa. Kun tulin tänne seitsemän vuotta sitten kaikki oli vielä toisin. Kaupunkikuvassa silmiini iski kauneudellaan vanhanaikainen sisävesilaiva, joka kantoi nimeä Koli III. Vuosien saatossa ehdin matkustaa laivalla kaunista Pielisjokea ja Pyhäselkää pitkin ainakin kolme kertaa – ja ne kaikki ovat muistamisen arvoisia.
Koli III ei varmasti ollut maailman esteettömin laiva. Mitä rakenteissa hävittiin, se voitettiin takaisin henkilökunnan palvelualttiudella. Esimerkiksi kerran vesi oli niin matalalla, etten meinannut päästä maihin normaalia suuremmalla pyörätuolillani. Ratkaisu kuitenkin löytyi, kun säädimme tuoliani hieman ”uuteen uskoon”. Ja rannalla olleilla oli hauskaa, kun pääni meinasi jäädä sisään.
Tänä kesänä kaikki on kuitenkin toisin. Kaupunkikuva ei ole enää sama, kun satamaa koristaa moottorivene nimeltään M/S Satumaa. Myöskään veneily ei ole enää samaa, sillä kyseinen alus ei sovi lapsiperheille tai liikuntaesteisille. Ja syy tähän on yksinkertainen: vene on liian pieni. Sisääntulo on kannella, joka on liian kapea, jotta siinä voisi kääntyä – baarista puhumattakaan. Tosin sinnehän ei pääse edes sisälle pyörätuolilla, koska kannella ei voi kääntyä ja ovi avautuu ulos päin.
Olen ehkä nostalginen, koska ikävöin Koli III:sta. Esiintyyhän se postikorteissakin. Esittäisin Joensuun ja Lieksan kaupungeille, että ne hankkisivat yhteisvoimin laivan takaisin Pohjois-Karjalaan. Nyt on niin, että tänä kesänä ei nähdä vammaista vesillä.
Rakas lukija. Mieltäsi varmasti askarruttaa mitä täällä palvelutalon seinien sisällä tapahtuu. Minäpä kerron.
Tapahtui tänä aamuna, että heräsin niin sanottuun pee-hätään. Toimin nopeasti ja otin sisäpuhelimella yhteyden talon hermokeskukseen, jona toimii työnohjauksesta huolehtiva palvelupiste. Kello oli vähän vaille yhdeksän ja puhelimeen vastattiin nopeasti. Sain erinomaista palvelua: luvattiin tulla heti.
Mutta aika on täällä venyvä käsite ja ”heti” tarkoitti tuntia teidän muiden ajassa. Kun pääsin vihdoin pytylle, oli avustajalla jo uusia kiireitä. Kello oli siinä vaiheessa kymmenen.
Hoidin asiani tyynesti ja nopeasti iän tuomalla kokemuksella. Soitin jälleen hermokeskukseen, että voisin vaikka tulla jo pois. Ensimmäinen vastaaja ei ymmärtänyt asiaani millään, koska mikrofoni ei ole vessassa. Soitin uudestaan vajaan puolen tunnin päästä ja sain viestini perille. Kello oli siis puoli yksitoista.
Minulle luvattiin jälleen apua ”heti”. Tällä kertaa käsite oli piinallisen tarkka – ainakin takapuoleni mielestä. Avun tulemiseen meni jälleen se kuuluisa tunti, jonka aikana useampikin kohta kehostani ehti puutua tunnottomaksi. Kello oli noin puoli kaksitoista, kun homma oli lopullisesti hoidettu.
Tämä pieni tarina saattakoon teidät juhannustunnelmiin. Eli menkään asioillenne ennemmin puskaan kuin laitokseen!!
Pieni pahoittelu aktiivilukijoille alkuun, koska en ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Sanottavaa on ollut, mutta kirjoittaminen on ollut teknisesti mahdotonta – vai sanoisinko esteellistä.
Siirrytäänpä otsikon aiheeseen. Vatikaani ja San Marino ovat valtioita Italian sisällä, Monaco Ranskassa ja Liechtestein Itävallassa jne. jne. Mutta myös Suomessa on valtio valtiossa. Se tunnetaan nimellä Kela.
Sen valtiomuoto on diktatuuri – melkein tyranniaa. Virkamiestyranniassa tuntemattomat ihmiset päättävät toisten elämästä tapaamatta näitä koskaan kasvokkain. Ja yleensä päätökset ovat vielä vastoin asiakkaiden tutun lääkärin suosituksia!
Arvasit oikein. Näin on käynyt minullekin monen tuttavani ohessa. Minun tapauksessani kyse on kuvoutusohjelmaani kirjatusta vuosittaisesta laitoskuntoutusjaksosta. Oman lääkärini lisäksi kuntoutusta ovat suositelleet terveyskeskuslääkäri ja fysioterapeuttini. Silti olen saanut kahtena peräkkäisenä vuonna hylkäyspäätöksen.
Sitähän en sulata ja tälläkin hetkellä kaksi valitustani pölyttyy jossain tuon Leviathanin pöydillä. No, totta puhuakseni toinen on edennyt jo sosiaaliturvakeskuksen tarkistettavaksi. Mutta mitäpä se auttaa, jos saan kuntoutusjakson kaksi vuotta jälkeenpäin.
Kuntoutus on intensiivistä fyysistä harjoittelua; minun tapauksessani jalkojen, vatsan ja selän treenausta. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä samalla kuntoutukseen kuuluu myös sosiaalista ohjelmaa ja laitehuoltoa.
Niinpä voisin sanoa, että Kela on köyttänyt minut vanhaan, huonosti sopivaan pyörätuoliini.
Tilanteeseeni sisältyy rutkasti tragikomiikkaa. Vammaisten oikeutus Kelan kuntoutustukeen päättyy 65 vuoden iässä. Niinpä minä taistelen viimeisistä kuntoutusjaksoista, jotka ohjaavat ratkaisevasti loppuelämääni.
Enpä tiedä vaikka joutuisin valittamaan vielä muutaman kerran lisää.
P.S. Kertokaa vain Kelan tyranniaan liittyvistä kokemuksistanne.
Olen kulkenut jo aika paljon täällä maan kamaralla. Ja kokenut jos jotakin. Mutta yksi asia on jäänyt hieman vähemmälle, vaikka se pyöriikin usein mielessä. Nimittäin seksi.
On hieman kummallista, että vammaisten seksuaaliset tarpeet ovat tabu, josta puhutaan hyvin vähän. Tai ei ollenkaan. Ikävä kyllä myöskään vammaiset eivät siitä puhu.
Toki mediassa on ollut aivan viime viikkoinakin ollut tapauksia, joissa mainitaan vammainen ja seksi. Tosin kielteisessä mielessä Ne tapaukset ovat poikkeuksetta joko laitoksissa tai kotioloissa ilmennyttä hyväksikäyttöä. Vammaiset – varsinkin kehitysvammaiset – kuvataan passiivisina ja vastarinnattomina uhreina.
Muussa yhteydessä meitä pidetäänkin täysin epäseksuaalisina. Me niin sanotut terveet vammaiset 🙂 yritämme kyllä kovasti saada sitä itseään, mutta riivatun pyörätuoli on kuin muuri vammaisen ja muun ihmiskunnan välillä. Parhaimmillaankin kauniit puheet tuottavat vain naurahduksia ja ivaa.
Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi tuntuvat jäävän maksulliset palvelut ja niistäkin on Suomessa pula. Nimittäin edes prostituoidut eivät pidä vammaisia mahdollisina asiakkaina: Tyypillinen kommentti on ”painu sinä ukko v***uun”: No; eipä minulla olisi rahaakaan; kun olen riippuvainen valtion eläkkeestä:
Eikö seksuaalisuus ole ihmisen perustarve? Pitäisi kai olla keino tehdä vammaisista muutakin kuin objekteja. No, esimerkiksi Saksassa valtio järjestää nämäkin palvelut invalideille. Samalla siellä pystytään valvomaan seksibisnekseen liittyvää rikollista puolta ja ihmiskauppaa.
Mutta kuten alussa totesin tabu on molemminpuolinen. Eivätkö vammaiset kehtaa vai eivätkö he uskalla puhua seksistä sen oikealla nimellä? Ja onko vammainen ruumis todella niin pelottava, ettei sitä voi kohdata?
Esteettömyysblogi 