Esteettömyysblogi

Kahden viikon hiljaisuus

Kauhajoen kouluammuntatilanteen jälkeen tuntuu mahdottomalta kirjoittaa esteettömyydestä. Tässä muutamia huomioita ja tuntemuksia parin viime päivän ajalta. Toivottavasti joku jaksaa vielä lukea.

Ministerit ovat olleet nopeita lausumaan kauniita sanoja omista näkökulmistaan. Kaikilla julkisuudessa tuntuu olevan tarjota ratkaisukeinoja ongelmaan. Mutta ehkä on kuitenkin edetty hieman liian nopeasti ja pikkuisen liian jyrkästi?

Koko yhteiskunta on sairas, eikä ole olemassa ihmelääkkeitä, joilla nämä tapaukset estettäisiin… Vanhemmilla ei ole aikaa ja voimia (tai haluakaan) lapsilleen, koko koulutusjärjestelmä on kyvytön havaitsemaan nuorten ongelmia, hoitoa ei ole tarjolla tai se ei tavoita tarvitsijoita, yhteisöt ovat murentuneet, viihdeteollisuus on väkivallan läpäisemä, nuorten tulevaisuusnäkymät ovat sumuiset, jne. jne. Ongelmia ja ratkaisuja on loputtomasti, mutta murhateot ovat vain jäävuoren huippu.

Puhalletaanpa peli hetkeksi poikki ja jätetään hyssyttelevät surupuheet myöhemmälle. Nyt jokaisen olisi aiheellista käyttää muutama päivä tai jokunen viikko yhteiskunnan ja taudin oireiden tarkkailuun. Epidemia tulee kyllä vastaan kaikkialla.

Nostetaan kissa pöydälle vaikka ensi viikolla, jolloin kokonaiskuva on hieman kirkkaampi. Myös tunteet ovat silloin viilenneet ja veriteon sijaan pinnassa on koko yhteiskunnan kriisi.

Otan osaa uhrien omaisten suruun.

…lisää kuntapolitiikkaa

Edellisessä kirjoituksessa pohdin vammaisten vähäistä määrää politiikassa. Nyt kysyn: mitä vammainen sitten tekisi, jos sattuisi pääsemään kaupunginvaltuustoon.

Tietenkin hänen pitäisi saada puolueensa varaamaan itselleen paikan sosiaali- ja terveyslautakunnasta. Hyvää bonusta olisi myös paikka teknillisestä lautakunnasta. Sattumalta nämä ovatkin kaksi tärkeintä lautakuntaa, joihin myös kaikki muut ovat tyrkyllä. Silti juuri vammaisnäkökulmaa tarvittaisiin molemmissa kipeästi.

Pakko myöntää, että on aika vaikea kuvitella vammaista lautakunnan puheenjohtajaksi, joten tyydytään ensimmäisellä kaudella perusjäsenyyksiin.

Sitten alkavat valtuustoistunnot. Valtuustoaloitteet ovat hyvä keino, koska vammaisasia ei tunne puoluerajoja. Tietysti aloitteiden pitää olla hyviä. Kuitenkin jo pelkkä vammaisen läsnäolo päättävässä elimessä tarkoittaa, ettei näkökulmaa voi sivuuttaa.

Tietysti valtuusto on hyvä väylä henkilökohtaisen verkoston luomiseksi myös vammaiselle. Usein virkamies- ja kunnallispoliitikkokytkökset ovat paras tapa ajaa asioita myös valtuustokauden jälkeen.

Eipä enempää tästä aiheesta tällä kertaa, rakkaat lukijani. Seuraavassa kirjoituksessa lupaan jättää kunnallispolitiikan.

Kuntavaaliahdistus

Taas on vuoden sieniaika. Niitä tuntuu putkahetelevan jokapuolelta, eri näköisiä ja kokoisia. Jotkin niistä ovat ehdokkaiden, toiset aviisien. Nimittäin vaaliblogisieniä. Niinpä tämäkin kuntavaalikärpässieni päätyi juuri koriisi, rakas lukijani.

Mutta tämä on riippumaton riippumaton kirjoitus. En ole ehdokkaana, sillä en ole kirjoilla täällä Joensuussa. Enkä edusta liike-elämän intressejä – lienette huomanneet – koska kontaktiverkostoni koostuu varsin epäporvarillisista aineksista.

Tämä blogi onkin ainoa väyläni osallistua tämän sienisesongin huumaan (lue: kuntavaaleihin). Ja se johtuu siitä, että olen edelleen lähes kahdeksan Joensuussa viettämäni vuoden jälkeen kirjoilla vanhassa kotikaupungissani Orimattalassa. Syy ei ole suinkaan minun tai jomman kumman kaupungin. Ei, totuus on paljon raaempi. Syyllisiä ovat sosiaalilainsäädäntö ja vaalilaki.

Ensinnäkin sosiaalilainsäädäntö kytkee saamani tuet (mm. avustajatunnit ja asumisen hoitotuki) kotikuntaa. Siellä olen käyttänyt muutamankin vuosikymmenen etujeni ajamiseen ja tilanne nollautuisi, jos vaihtaisin kotikuntaa. En halua enkä voi aloittaa rumbaa uudelleen.

Toiseksi vaalilaki estää minua äänestämästä asuinkunnassa ja pakottaa äänestämään kotikunnassa. Mitä minä muka enää tiedän Orimattilan asioista? En saa edes postitettua luetteloa ehdokkaiden nimistä ennen kuin vaalipäivänä, eikä sekään juuri riitä perehdyttämään polttaviin kysymyksiin.

No, ensimmäinen syyllinen pääsee vapaalle jalalle takuita vastaan tällä kertaa. Sosiaalilainsäädäntöä ollaan paraikaa uudistamassa, tosin suhtaudun siihenkin epäillen.

Sen sijaan toiselle syylliselle ei ole armoa luvassa. Vammaiset ovat vain pieni osa asuinkunnan päätöksenteosta etäännytetyistä ihmisistä. Esimerkiksi kotikuntansa ulkopuolella opiskelevia on valtavan paljon. Vaikka aihe ei olekaan pelkästään kuntien päätettävissä, olisi ongelmaa järkevä pitää esillä näissäkin vaaleissa. Onhan se kuntienkin ongelma, kun kaikki asukkaat eivät voi osallistua politiikkaan, vaikka haluaisivat.

Niinpä aion kiusata asuinkuntani ehdokkaita, yleisesti ja yhtäläisesti kaikkia, aina vaaleihin asti. Sen sijaan kotikuntani ehdokkaista en aio hiiskattaakaan, koska en tiedä heistä enää yhtikäs mitään.