Esteettömyysblogi
Reissujuttuja enemmän tai vähemmän selvinpäin
Kommentit pois päältä artikkelissa Reissujuttuja enemmän tai vähemmän selvinpäin
Sateista alkukevättä! Toivonmukaan ei käy niinkuin tuolla Pohjanmualla, että taloihin tulee vettä ynnä muuta lorinaa kevään mukana. Vähän sitä on luvattu tännekin, mutta täällä Keski-Suomen itäpuolella vedet menevät onneksi tuonne Imatran suuntaan. Onneksi olkoon vaan imatralaisille ja ennen kaikkea venäläisille! Siellä saavat juomavettä, vaikka me emme kyllä sitä paskavettä haluaisi, vaikka sitä voi kyllä tullakin. No, se siitä ja sen kestävyydestä.
Tuli tässä mieleeni se nuoruus ja hulluus. Nythän ei ole jäljellä enää kuin hulluus. Kun pääsin ensimmäisen kerran lentämään. Olin 8-10 vanha kun Finnairin edeltäjällä pääsin lentämään. Kone oli potkurikone, siipiä oli vähän leikattu, kun kyseessä oli matkustajakoneeksi muutettu entinen sotilaskone ”Dakota”, eli Douglas DC-3, joka oli kuuluisa muun muassa Atlantin valli murtuu -elokuvasta. Jollette ole sattuneet katsomaan mainittua pitkää elokuvaa, joka ei ole värillinen, niinkuin nythän on kaikki jollain tavalla värillistä. Kone oli Amerikan ylpeys vielä sodan jälkeenkin.
Minäpoikahan menin koneeseen ja isä oli kyllä varautunut pahoinvointitabletein, vaan minähän niitä en tarvinnut. Vaan karamelliä olin vailla. Matka ei olisi ollut kovin pitkä, vain Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun. Kone ei kerinnyt kuin nousemaan ja alkoi heti laskemaan. Siinä oli minun ensimmäinen lento. Heh heh!
Toinen lento olikin sitten vähän pidempi ja hurjempi muutenkin. Lensimme nimittäin isän kanssa Interflugilla Berliiniin ja sieltä edelleen Erfurthiin. Sattui olemaan paikallinen Helsingin lennonvalvoja oli koneessa mukana ja jutteli koneen kapteenin kanssa. Ja siitähän tarina syntyikin kun tämä lennonvalvoja kysyi hyvällä saksankielellä kelpaisiko olut, ”eine bier”. Minä hetken aikaa änkytin, kyllä tiesin mikä bier on, mutta kielitaitoni ei ole vieläkään sen tasoinen, että pystyisin noin äkkipäätä ymmärtämään. Mutta ei siinä montaa sekuntia mennyt kun aina olen ollut janoinen. Vastasin erittäin huonolla engalnnilla, että en voi nyt juuri ottaa, sillä isäni tuttu on tullissa matkaselvityksessä ja että hänellä on minun pillini mukana. Kysyjä ei tietenkään ymmärtänyt mikä pilli on saksaksi vaan totesi, että katsotaan myöhemmin.
Isä istui koneessa minun viereeni ja kaveri kätteli isää ja nosti tarjoiluhenkilökunnalle kättään. Ja siitä se kolmen tunnin konjakin ryystäminen alkoi. Voitte kuvitella, missä kunnossa olimme saapuessamme Erfurthiin vaikka koitimme pitää huolen, ettemme tulisi känniin. Mainittakoon tässä yhteydessä mukana oli Tikkakoski Oy:n entinen johtaja, eläkkeellä oleva, joka tuli meidän pöytäämme kun hän ei saanut omalla istuimellaan mitään. Eikä saanut meidänkään seurana bisnesluokassa mitään. Siitäkin myöhemmin selvisi, että hän oli kuulemma joka reissulla (tämä on matkaoppaan kertomaa) rähissyt ja haukkunut koko lentokoneen (oli muuten Tupolev suihkuturbiinilla). Ja henkilökunta, vaikka he olivat varsin suloisia tyttöjä siellä tarjoilemassa (minäkin silloin jo ymmärsin tyttöjen päälle aika paljonm olin silloin jo melkein 25-vuotias), tämä eläkeläisjohtaja ei ollut mihinkään tyytyväinen.
Kun saavuimme Erfurthiin matkaopas oli vastassa, ei kuitenkaan sauna-asussa niinkuin blondi täällä Joensuun rautatieasemalla kun kaveri oli soittanut että muista olla vastassa, ja tunsimme hänet jo edelliseltä reissulta. Tyttö tuumasi, että onpas pojat ottaneet vähän miestä väkevämpään. Isä haki kärryjä matkatavaroille ja pikkuisen horjahteli kulkiessaan. No, mitä ihmeellisintä kun läksimme ajamaan Erfurtista Bad Brambachtiin, niin mitä korkeammalle ajoimme sitä selvemmäksi aloimme tulla. Mainittu eläkeläinen kävi siinä meidän juttusilla ja otti viinipullon mukaan ja mehän joimme hänen viininsä pois. Sen jälkeen emme olleet puheväleissä, sillä hän suuttui niin suunnattomasti, että ei tullut 3 viikon aikana puhumaan meille mitään.
No tässä vähän makupaloja erilaisista matkoista. Kerron myöhemmin paluustamme Bad Brambachtista. Muuten tästä tulee romaani. Eläkeehän ihmisiksi!
Esteettömyyttä ja esteellisyyttä eri kanteilta, tieteellisesti ja epätieteellisesti
Kommentit pois päältä artikkelissa Esteettömyyttä ja esteellisyyttä eri kanteilta, tieteellisesti ja epätieteellisesti
No heippa vaan likijat ja lukemattomat lukijat!
Tänään onkin oikein esteetön aurinkoinen ulkoilupäivä. Mutta älkää siltikään unohtako tätä blogia. Koitan nimittäin selvittää, mitä esteettömyys sanan ja käytännössä oikein merkitsee, kun se on jäänyt vähän unholaan. Täytyy lainata netin sanakirjoja termin selvittämiseen. En oikein itsekään tiedä mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa, vaikka olenkin niitä asioita ajamassa, tai ainakin yritän ajaa.
Invalidiliitto selittää asian mielestäni selkokielellä:
— esteettömyys on laaja kokonaisuus, joka tarkoittaa myös kaikkien kansalaisten sujuvaa osallistumista työntekoon, harrastuksiin, kulttuuriin ja opiskeluun. Se merkitsee palvelujen saatavuutta, välineiden käytettävyyttä, tiedon ymmärrettävyyttä ja mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. ( http://inport2.invalidiliitto.fi/esteettomyys/maaritelma.html )
Mutta onko se näin käytännössä? Eräs väitöstutkimus selittää asiaa näin:
Asenteellinen esteettömyys tarkoittaa tutkimuksessani sitä, että vähemmistöryhmään kuuluvaan henkilöön asennoidutaan työnhakutilanteessa ja työelämässä hänen ammattitaitonsa, ei vammaisuutensa perusteella. ( http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/50253/monimuot.pdf?sequence=1 )
Asia ei kuitenkaan mielestäni ole ihan näin yksiselitteinen. Esimerkiksi nykyiset vammaistalot ovat jopa työntekijöiden itsensä mukaan muuttuneet enemmän laitosmaisiksi ja esteellisiksi. Tarkoitan, että on tullut enemmän ja enemmän määräyksiä, jotka rajoittavat vammaisia henkisesti ja tekevät oma-aloitteisuuden mahdottomaksi.
Toisaalta rakennuksia ei ole korjattu vaikka niissä on käyty puhumassa esteellisyydestä ja taloyhtiöt ovat luvanneet korjata asiaa, mutta näin ei ole käynyt. Muutamissa lähialueeni taloissa on edelleen samat ongelmat kuin aiemminkin, vaikka noin 8 vuotta sitten kävimme silloisten esteettömyysasiamiesten johdolla paikanpäällä. Nykyään sellaista ei olekaan Joensuussa, toivonmukaan sellainen vielä ilmestyisi.
Kävimme puhumassa asioista, jotka olivat hyvin pieniä, mutta vanhuksille ja vammaisille, sekä pikkulasten vanhemmille suuria. Kuvittelimme tilanteesn, ett äiti kantaa yhtä kassia, yhtä vauvaa ja 3 muuta tulevat perässä minkä kerkiävät. Ja näiden perässä tulee sitten rollaattorilla mummo, joka jää jälkeen joko ajan, kun ei jaksa kantaa sitä rollaattoria ylöspäin. Tämän lisäksi prtaikossa ei ole pyörätuolille tilaa. Ehdotuksemme olisi, että olisiko mahdollisuutta rakentaa taloon hissi, mutta en ole vielä tänä päivänäkään nähnyt sellaista.
Asenteellista esteellisyyttä ei enää ole pahemmin, ainakaan minun kohdallani, paitsi tietysti joskus tulee joku myyjä, joka puhuu avustajalleni, mutta avustajani ovat olleet nykyään niin paljon viisaita, että he eivät ole vastanneet, vaan katsoneet minuun, jolloin myyjä on tajunnut, että hän puhuu aivan väärälle ihmiselle. Ja tilanteesta tuleekin myyjälle arsin nolo, joka aina huumorilla pyritään laukaisemaan. Tämä onkin paras tapa.
Kerronpa vielä yhden jutun. Vuonna 1995 oli Joen kaupungissa Marjalan kaupuninosassa asuntomessut, jossa teemana oli esteettömyys. Tällöin eräs insinööri huomasi, että työmaan rakennusmiehet tekivit jalkakäytävää niinkuin he olivat tottuneet tekemään, että siihen tulee reunakiveys ynnä muut. Sattumalta tämä insinööri oli itse suunnitellut tämän asian toisella tavalla. Noh, hän meni sanomaan, että ”ei sitä noin saa tehdä, viekää nuo kivet pois”. Siihen piti tulla pelkkä asvaltti.
Joku vanha työntekijä tokaisi, että näin sitä on ennenkin tehty. Tämä kuvaa hyvin sitä asenteellista esteellisyyttä. Kyllä se insinööri loppujenlopuksi voitti asian. Kuulin tämän eräältä Karjalan lehden toimittajalta, joka itse on kova esteettömyysmies, joka oli usein luennoimassa meille. Valitettavasti en muista hänen nimeään. Terveisiä kuitenkin hänelle, jos lukee tätä blogia!
En nyt kuitenkaan tämän enenpää tälläkertaa luennoi, muuten tästä tulee romaani. Mutta käykää tekin seuraamassa esimerkiksi terassien rakentamista, nehän ovat olleet juuri tämän päivän puheenaiheena minulla – kuten joka vuosi tähän samaan aikaan muutenkin. Kyllä minut sieltä löytää jostain kulman takaa, kun pelkään että tulee vasara päähän, jos menen liian lähelle 🙂
Älkää vaan noudattako tätä vanhaa mallia. Kuvitelkaa, jos tähän putoaa niin sanotusti turvalleen.
Erilaisia näkemyksiä Validiatalosta
Kommentit pois päältä artikkelissa Erilaisia näkemyksiä Validiatalosta
Päiviä vaan kaikille lukijoilleni!
Tämän luettuanne luulette, että olen hirmuisen vihainen mies tai muuten pahalla tuulella. Olen vähän kumpaakin, mutta huumorikin on jäljellä vielä – ei sentään niin paljon vituta, eikä harmita. Kysymyksessä on meidän asuintalojemme toiminta ympäri maakuntaa ja maata. Asia koskee sitä, että ennen vanhaan, vuonna -85 ja niinä hyvinä aikoina kuten sanotaan, taloissa oli aivan toinen henki. Näin silloin kun meille kaupattiin näitä asuntoja. Tosin täytyy sanoa, että olimme silloin kaikki nuoria- niin avustajat kuin avustettavatkin. Tullessamme milleniumiin kaikki muuttui…
Meitä alettiin yksityistää, en tiedä mitä sillä tässä tarkoitettiin, mutta rahaa alkoi mennä kahta kauheammin erilaisiin kuluihin. Jopa esimerkiksi vaatehuoltoon on mennyt valtavia määriä rahaa siitä vuodesta -85 tähän päivään. Harmikseni täytyy myös todeta, että meitä yritetään niin sanotusti laitostaa. Tällä tarkoita sitä ihmisiä manipuloidaan siihen suuntaan kuin johto tai paremminkin johtajat niin haluavat. Useimmat meistä siihen menevätkin, varsinkin vanhemmat vammaiset. En tosin itsekään kovin nuori ole, mutta olen niin pirullinen, että en siihen mene. Olen havainnut, että nuoretkin vammaiset ovat laitostuneet pitkäaikaisen vammaishoitojärjestelmän huomassa. On kaikenlaista psykologiaa vammaispolitiikan esittelijöinä, tähän kun lisäisi vielä lääkärin lausunnon, että ”ei sinusta enää mitään tule”. Lääkintäjumpparit ovat ainoita, jotka ovat meidän puolellamme.
Hoitohenkilökunta on jo enemmän tai vähemmän leipääntynyttä työhönsä. He käyvät kiireellä hoitamassa asiansa, kun asiakas soittaa ja pyytää vaikka apua kusemisessa. Usein on vastauksena, että ei kai sinua suinkaan aina kuseta, justiinhan sinä pari tuntia sitten kävit kusella. Mielestäni asia ei kuitenkaan ihan näin ole. Jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen rakko, kuten henkilökohtainen avustajakin, joka auttaa selviytymään arjesta. Jos avustaja on vielä suhteellisen nuori, niin homma toimii aina vain paremmin. Olkaapa hyvä ja miettikää asiaa! Kirjoitelkaa minulle suoraan sähköpostitse ja antakaa kommentteja. Osoiteeni on nisse47@gmail.com
Hyvvee ja maukasta viikonloppua !
Tags: artikkeli, my life our life, terveisiä lääkäreille ja jumppareille, terveisiä viranomaisille
Se kuuluisa kevätlonkero ja terassit!
Kommentit pois päältä artikkelissa Se kuuluisa kevätlonkero ja terassit!
Terve vaan kaikki terasseilla istuvat lukijani ja ennen kaikkea terassien rakentajat!
Tämä on joka vuotinen juttu, joka ei vieläkään ole muuttunut miksikään. Kävin juuri eilen kaupungilla ja kuljin juuri rakenteilla olleen terassin ja havaitsin, että yhtä Joensuun suosituimmista terasseista on alettu rakentaa. Siitähän tulikin mieleeni, että jokohan nyt laitettaisiin pääsy pyörätuolilla kulkijoille nauttimaan auringosta ja ravintolan antimista terasseilla. Joensuussa ei ole kuin Torikahvio ja Houkutus, joiden terassille pääsee pyörätuolilla, ja nekin ovat lähes aina täynnä. En laskenut mukaan kuunari Elinaa ja Teatteriravintolaa, koska niiden hintataso on niin valtavan korkea. On se merkillistä, että näin ”pientä” asiaa ei voida korjata – ei sitten kirveelläkään. Vaikka kirveellähän se tehdäänkin. Kyllähän meille vammaisille ja liikuntarajoitteisille kalja ym alkoholituotteet kelpaavat, aina silloin tällöin.
Miettikääpä nyt, hyvät johtajat ja rakennusmiehet tällaista asiaa ja koittakaapa suunnitella Joensuuhun edes yksi sellainen terassi, johon liikuntarajoitteinen pääsee. Sitten vielä siihen rakentamiseen. Eikö voitaisi tehdä sen verran pitempää terassia ja luiskaa siihen mukaan kolmen tai neljän pöydän väliin. Ei liene olisi hankala tällaista rakentaa. Ja silloinhan tulisi myös lisätilaa myös ns. terveille, jotka eivät ole varmastikaan terveitä, kun terassilta lähtevät. Usein huomaa pientä horjuntaa, kun nämä lähtevät kotosalle.
Toinen vaihtoehto on, että poliisin luvalla vammaiset voisivat anniskella terassialueen ulkopuolella. Ainakin kävelykadun kohdalla tämä sopisi varsin hyvin ja aurinkoakin riittäisi. Jokohan tämä nyt menee perille: olen koko blogini ajan kirjoitellut joka vuosi samasta aiheesta. Ei ole tänä aikana mitään muutosta tapahtunut asian suhteen.
Maistelkaa sitten kun olette saaneet projektin valmiiksi. Kuitenkin minä vielä kesällä huomatautan tästä asiasta. Heh heh heh, vaikka eihän tämä naurata. Tämä on asenteellinen este – sitä tämä nimen omaan on.
Helppo liikkua, vai onko? Katsokaa kuvat.
Kommentit pois päältä artikkelissa Helppo liikkua, vai onko? Katsokaa kuvat.
Terve vaan kaikki lukijat!
Näyttää, että kevät on tullut. Kuralammikot ja kuralliset esteet ovat lisääntyneet. Ja itsekin tumpeloin, en kurassa, mutta Anttilan rappusissa, en sisällä vaan ulkona. Voisihan sitä sanoa, että aurinko paistoi silmiin, mutta se ei pidä paikkaansa. Tein vain ohjausvirheen ja kärry on sen näköinen, että luulisi olleen isompikin ralli menossa. Kuva tulee myöhemmin. Ja kaiken lisäksi tämä tapahtui selvinpäin. Sehän minua harmittaakin, kun kaikki aina tapahtuu selvinpäin, niinkuin laulussa sanotaan, että ”selvinpäin…” Toivottavasti hyvä ystäväni Matti-talonmies kerkiää apuun, muuten minua ei näy taas viikkoon teitä tyttöjä kiusaamassa. Ja sekös taas minua harmittaa.
Harmittaa muuten sekin kuva, että Invalidiliitto on laittanut 75-vuotis julisteekseen Helppo liikkua. Minun mielestäni siihen pitäisi saada viereen, että ”Vai onko?”. Kuvasarja tulee perässä tämän tekstin jälkeen pienin kommentein.
Onhan kuitenkin mukavaa, että aurinko paistaa ja lintujenkin pitäisi laulaa, vaikka en minä kyllä kuule, olen sen verran korhus. Selvyyden vuoksi tätä sanaa käytetään lännessä ja Etelä-Suomessa. Mutta Iltasanomissahan oli tänään otsikko ja kuva, että Harvinainen ilmiö: Muuttolinnut ovat myöhässä. Onkohan tämä sitä jääkauden alkua? Heh heh. Pannaan vaan kaikki iglut valmiiksi, siellähän ne eskimotkin -50 asteen pakkasessa tarkenevat ja käyvät jopa alasti uimassa. sehän olisi meille miespuolisille mukavaa katseltavaa. Kjäh!
Tätä julistetta en oikein jaksa ymmärtää esteettömyyden kannalta, kun se on monille vähintäänkin vaikeaa liikkua kurassa ynnä muussa kivikossa.
Tämä on yksi tavallisesti puhdas paikka, mutta ei ole nyt keväällä. Tässä liikkuu aika paljon ihmisiä, myös pyörätuolilla ja rollaattorilla ynnä muilla apuvälineillä.
Tässä meikäläinenkin ajelee kuralammikoiden läpi kuin kantosiipialus konsanaan. En tosin yhtä kovaa.
Tässä meikäläinen möhli oikein pahemman kerran., eikä ollut ensimmäinen kerta. Eikä ole varmaan viimeinenkään, siitä voin olla melko varma. Sanontahan on, että kolmas kerta toden sanoo.
Ehdotus: Tässä voisi ajatella jotain porttia tai kaidetta, joka estäisi muitakin kuin minua ajamasta rapun läpi. Ja olisihan se juopoillekin hyvä nojailupaikka. Ja nuorisolle pusupaikka. Hehehh!
Kuraa ennen ja nyt
Kommentit pois päältä artikkelissa Kuraa ennen ja nyt
Moikka! Kaikki lukijat, jotka kurassa rämpivät, kuten minäkin. Ajan kaikkien kuralätäköiden läpi kun on pakko. No onhan se lapsille ihan mukavaa ja kyllä sitä minäkin ennen tein, jalalla kaivoin ojia niin että vuokraemännät soitti ja äiti oli vielä vihaisempi kun olin aina korvia myöten kurassa, kengistä alkaen.
Nyt siitä on tullut jo ongelma, nimittäin kun kura kuivuu tuohon tiehen, se aiheuttaa pölyä joka menee meidän nenäämme, kuten minullakin, kun minulla on tuo kolmio vieläpä niin iso. Sinne menee kaikki muut pölyt paitsi naisen pöly, jota sinne olisi pitänyt mennäkin. Ja kulkeminen on vielä vaikeampaa kun kärry tärisee kuran ja hiekan päällä. Niimpä tässä taas tulikin mieleeni, että eikö tielaitos voisi ajaa jalkakäytävät ensin karhulla, ei kuitenkaan verokarhulla vaan ihan tiekarhulla auki ja perässä tulisi harja-auto, joka vetäisi sitten vähän luntakin pois. Tämä nopeuttaisi katujen kuivamista, eikä aiheuttaisi kauheita aivastus- ja muita oireita.
No apteekkihan ei siitä tykkäisi, kun allergialääkkeet ovat suhteellisen kalliita ja he menettäisivät tuloja. Mutta meille allergikoille olisi suuri helpotus kun ei tarvitsisi aina olla nenäliina kädessä. Kun minullakaan se nenäliina ei pysy kädessä enempää kuin monella muullakaan vammaisella. Sitten kun sitä vielä pitää kaivella sieltä taskunpohjalta.
Siitä juontuikin mieleeni japanilainen vitsi. He nimittäin ihmettelevät miksi länsimaidet ihmiset ovat niin tarkkoja, että säästävät nenästä tulleen tavaran, eikä heitä sitä pois. Niimpä niin, mitäs tähän sanotte?
Laitetaan tähän vielä kurainen kuva.
Tässä lähinurkkieni kuramaisemaa.
Jatkoa edelliseen vaatemarinointiin
Kommentit pois päältä artikkelissa Jatkoa edelliseen vaatemarinointiin
No hei vaan! Oliko tipu- ja munarikas pääsiäinen? Tämä koskee molempia osapuolia. Minulla ei ollut kumpaakaan. Mitä nyt kananmunia jääkaapissa. Heh heh! Niitähän riittää.
Pari sanaa vielä niistä vaatteista. Ihmettelen vieläkin länsimaista vaateteollisuutta, joka rahanhimossaan vie kehitysmaihin teollisuutta, jota ei ole itsekään vielä oppinut tekemään. Meinaan nämä ompelijat. En missään tapauksessa syytä heitä, vaan suunnittelijoita, jotka suunnittelevat juuri sen kokoisia vaatteita kuin me olemme. Tämähän ei mene pienen vietnamilaisneitosen päähän, että voi olla näin jumalattoman isoja ihmisiä maailmassa. Hän automaattisesti pienentää ainakin hieman piirrustusten kokoa. Tästä ei seuraa muuta kuin se, että ostaja täällä Joensuussa tai missä sitä nyt kulloinkin ollaan, vaikka Berliinissä, saa liian pieniä vaatteita. Tietysti onhan niillä pienikokoisemmille ihmisille käyttöä, näillä pienillä vaatteilla, mutta me isomahaiset ukot ja akat käytän näin rumaa kieltä, koska totuus on tämä, emme voi käyttää näitä ns. halpatuontivaatteita. Eikö reilunkaupan sääntöihin kuulu maksaa ompelijoille suurempi palkka ja opettaa heidät neulomaan oikean kokoisia vaatteita. Tämä olisi kaikin puolin Fair Play -taktiikkaa, kuten jääkiekkokielessä sanotaan.
Katselin juuri eilen Katajan pukuja ja valitettaavsti sain huomata, että sielläkään ei ole minulle sopivia pukuja, on vain lapsille ja hoikille pitkäsäärisille tytöille sopivia vaatteita. Samoin olen katsellut erästä mainosta, jossa pirun pitkäsäärinen tyttö esittelee mekkoja ja hameita kuin diskossa konsanaan, mutta ei ne sille nelikymppisille mummoille, anteeksi neideille ja rouville, enää mene, joilla on jo yksi tai kaksi lasta ja vielä yksi tulossa. Ja säärethän eivät ole niin pitkät, vaan pikemminkin vähän paksunlaiset. En tarkoita sihteeriäni, hän alkaa kohta heristellä nyrkkiä.
Sama on itseni kanssa, kun minulla on tuota mahaa kertynyt vähän enemmän. En löydä enää housua jalkaan ja takkia päälle kaupossa. Mutta en luovu hyvästä ruuasta enkä suklaasta, enkä hyvistä juomista. En en en! Teollisuuden on tultava vastaan. Ja hallituksen, että he pysyisivät Suomessa, meinaan tämä teollisuus, joka on meille kaikille tärkeä.
Eiköhän tämä jatkokertomus voi jo loppua tähän. Kun kesä tulee, niin ei tarvitse enää vaatteita ollenkaan. Kumpikaan osapuoli. Ja silmänruokaa riittää!
Esteettömyysblogi 