Esteettömyysblogi

Historian jatkoa

Päivää taas lukijani!

Ajattelin vielä jatkaa edelliseen kirjoitukseen liittyen historian pohtimista. Monia varmaan mietittyttää miten 1950-1980 -luvuilla voitiin liikkua, kun invatakseja ei vielä ollut ja piti tulla toimeen yhdellä käsikäyttöisellä kärryllä. Minun tapauksessanihan kysymys on vielä jännempi, sillä kätenikään eivät toimi.

No, invataksi korvattiin jonkun tuttavan autolla tai taksilla silloin kuin oli tarpeen. Jo 70-luvulla autokyytiä tarvittiin jopa 2-3 kertaa viikossa, eikä sen tarve siitä ole sen koomin kasvanut. Mainittakoon, että tuolloin autoissa oli isommat tavaratilat kuin nykyään, joten pyörätuolikin kulki kivasti mukana.

Muistan ikuisesti, kun taksikuskit kirosivat kuin juutalaiset uusia automalleja. Niihin eivät matkalaukutkaan sopineet enää kunnolla. Tosin tavaratilat ovat tainneet kasvaa sitten 80-90-lukujen.

Sen sijaan lentämisestä sain ensimmäisen kokemukseni jo 50-luvulla, jolloin matkustin Lastenlinnasta Helsingistä Poriin. Kone oli vanha Dakota, joka oli uusittu matkustajakäyttöön. Matka oli hieno ja muistan sen elävästi vieläkin.

70- ja 80-luvuilla matkustelin paljon yhdistystoiminnan myötä. Isäni toimi henkilökohtaisena avustajanani kokousmatkoilla Helsinkiin tai milloin minnekin. Silloinhan ei tunnettu vielä koko järjestelmää, joten voidaan sanoa perheeni olleen kerrankin aikaansa edellä! Autoa lainattiin milloin mistäkin, kun perheellä ei ollut omaa, mutta aina niiltä matkoilta palttiin – missä kunnossa milloinkin.

Ensimmäisen pyörätuolini sain myös 50-luvulla. Tarvitsin aina jonkun työntämään itseäni ja paikalliset tytöthän työnsivät minua hymyssä suin. Siinä kyydissä olin välillä turvallanikin, mutta aina pääsin perille. Siitä oli se etu, että pääsin vaivattomasti tekemisiin muun nuorison kanssa ja olin osa aivan tavallista koululuokkaa.

Silloiset käsikäyttöiset tuolit olivat paljon parempia kuin nykyiset tuolit. Niissä oli mukavampi istua ja ne olivat tukevampia. Tosin onhan tässä tullut vähän ikää ja massaa kerättyä viimeisinä vuosikymmeninä. Etenkin keskikehoa olen vaalinut huolella.

Sähköpyörätuoliin siirryin 80-luvun puolivälissä ennen muuttoa Kuusankoskelle. Olihan se iso askel, kun pääsi vihdoin liikkumaan ”omin voimin”. Heti alkuun opin kolaroinnin riemun, enkä ole siitä luopunut sen koomin.

-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-

Tutustukaa myös aiempiin kirjoituksiini aiheesta aivan blogini alkuajoilta: Kyllä sitä ennenkin kuljettiin ja Esteiden lyhyt historia. Ja muistutan, että vastaan mielelläni kysymyksiin, jos historiani kiinnostaa. Blogissa on kommentointimahdollisuus, enkä keksi itseäni kiinnostavampaa puheenaihetta.

Historiani lyhykäisyydessään.

Erittäin kaunista syyspäivää! Tällä viikolla en voi tehdä muuta kuin istua ja ihmetellä. Siksi olen päättänyt kertoa tarinani ja onhan sitä minulta moni kysynytkin, varsinkin nuoremmat lukijani.

Synnyin niinkuin naamasta näkyy sodan jälkeen vuonna 1947. Silloin neuvolatoiminta oli vielä lapsen kengissä. Äitini kävi neuvolassa ja väitti koko ajan kätilöille että olen väärinpäin. Joka kerta hän kuuli saman vastauksen vanhalta kätilöltä, joka oli itsetietoinen  ”ei se ole väärinpäin, kyllä me sen tiedämme”.

Tuli huhtikuun kahdeksannen päivän aamu, jolloin  pyllistin koko maailmalle. Pääni jäi jumiin enkä saanut happea. Synnytyksessä tapahtuneiden komplikaatioiden vuoksi sain CP- vamman, jonka takia en voi liikuttaa käsiäni ja jalkojani, mutta suuta kyllä niittenkin edestä. Tässä oli hieman lyhennetty versio syntymästäni. Mainittakaan että tästä tapahtumassa oli sähläämässä sama kätilö kuin neuvolassa.

Hapenpuutteesta syntyneet vammat huomattiin vasta kun olin puolitoista vuotias. Menimme (en tosin itse muista) Arkkiatri Arvo Ylpön vastaanotolle. Hän pyysi riisumaan minut ja panemaan hoitopöydälle. Äitini kertoi kuinka Arvo Ylppö  pani kätensä selkänsä taakse, käveli hoitopöydän ympärillä ja hän osasi siltä seisomalta kertoa mitä synnytyksessä oli tapahtunut. Hän ei edes koskenut minuun se tosin taisi olla minun syyni sillä huusin kuin palosireeni.

Neljä vuotiaana minut otettiin sisään lastenlinnaan, jossa kävin aina puolen vuoden välein kuuden vuoden ajan. Lastenlinnassa olin koekaniinina kahden muun lapsen kanssa ja minulle annettiin jotain tappavaa intiaanien metsästysmyrkkyä. Tällä oli hyvät seuraukset, mutta liika annoksella tätä ainetta olisi voinut olla huonot vaikutukset. Valitettavasti tätä lääkettä ei enää anneta, sillä lääkintähallitus katsoi sen liian vaaralliseksi. Ylppö vastusti kieltämistä loppuun asti. Erään tälläisen lääkeannoksen jälkeen opin istumaan ja nauramaan kunnolla. Ja se nauru jatkuu vieläkin, tai sitten se on sukuvika.

Nuoruuteni olen viettänyt kotonani Orimattilassa ja muissa kaupungeissa. Kävin kansalaiskoulun 60- luvulla ja olin kieltämättä aika hyvä oppilas, vaikka itse sen sanonkin. Maantieto ja historia ovat bravuuri oppiaineitani. Laskeminen sen sijaan ei ole. En osaa laskea muuta kuin hädin tuskin kaupassa ostosteni hinnan.

Kansalaiskoulun jälkeen kiinnostuin politiikasta ja eräs invalidiliiton sihteeri  Hannu Vesa, terveisiä vaan sinne Mikkelin suuntaan, pyysi minut mukaan SMK:n uudenmaanpiirin sihteeriksi. Tässä toimessa olin neljä vuotta. lisäksi olen ollut Orimattilan nuorisolautakunnassa kymmenen vuotta, jolloin tein kiusaa eräälle puolueelle. Uskon että arvaatte mille.

Isäni lievän halvauksen jälkeen muutin palvelutaloon Kuusankoskelle, mutta suoraan sanoen en ollut siihen kypsä vielä vaan rahani menivät kuin tuhka tuuleen eli tiedätte kyllä mihin. Siellä oli se hyvä puoli että kavereita löytyi juuri sen erään aineen ansiosta. Onneksi hälytyskellot alkoivat soida ja pyysin päästä takaisin Orimattilaan.

Orimattilassa meni kymmenisen vuotta, jonka jälkeen tulin tänne Joensuuhun teidän kiusaksenne. Täällä olen opiskellut esteettömyyttä ja toimin aktiivisesti esteettömyysyhdistyksessä. Täällä Joensuussa olen nyt ollut yhdeksisen vuotta ja hyvin olen viihtynyt. Voi olla että viihdyn koko loppuelämäni.

Huom! jos ette ymmärrä kaikkia sanoja ja termejä, katsokaa Googlesta.