Hyvää iltaa!
Ja terveihdys kaikille Tikkamäen tytöille. No ei nyt ihan kaikille, kun en vielä kaikkia tunne. Mutta siellä päin asuville. Niin siitä saankin jälleen sen aasinsillan.
Kun kävin melkein viikon hotellilomalla mainitussa hotellissa vaikka ei se kyllä mikään loma ollut, kun ensin kotona oksensin kuin suihkukaivo ja pirun mustaa mönjää, joka ei haissut miltään mutta maistui ihan p:lle. No sitten viimein pyysin Kimmoa hakemaan minut lääkäriin, Tikkamäelle kun muita paikkoja ei ollut auki enää siihen aikaan (puoli kahdeksalta). No niin, aamulla huomasin olevani viidestä reiästä letkuissa, elikkä melkein kaikki reiät joita miehillä on käytössä. Naisillahan niitä on kuusi tai seitsemän. No ensimmäisenä päivänä minä vain yritin nukkua verikokeiden jäljiltä kun oli jopa kahden tunnin välein, ja röntgenkuvia oli seuraavana päivänä useita. En kyllä muista kuinka paljon. Olisi vaan ollut kiva nähdä ne kuvat. Vaikka kaikki tiesimme mikä oli vikana, piti kuitenkin varmistaa ettei vaiva pahene. Saisin varmaan jo röntgenkuva-arkiston paskan kulkemisesta.
Erikoiset kiitokset annan miellyttäville ja sympaattisille lääkäreille ja ensiavun väelle, jotka ottivat minut heti käsittelyyn ja olin siellä 2-3 asti aamulla. Joten vietin aikaa sielläkin. Ja aamulla 8.00 aikaan aloitettiin uudelleen. Joten siihen ei sitä nukkumisvaraa jäänyt siihenkään. Illalla otettiin verikoe ja tippoja laitettiin. Mutta se ei ollut ongelma, katselin vaan kun kaunis tyttö laittoi tipan roikkumaan. Toivoin vaan, että oliskos tyttö tullut itse roikkumaan minun niskaani. Sitten se elämä rupesi kuitenkin valkenemaan, niin kuin sanotaan että elämä voittaa. Ja minun kohdallani pitää sikäli paikkansa, että piru ei pidä kiirettä ja jumala ei huoli. Ja sitten kummallakin puolella on tuttuja.
Pääsin sitten lauantaina kotiin. Ja kiitokset vielä kerran koko hoitohenkilökunnan tiimille hyvästä ja asiallisesta hoidosta! Ja kehoituksesta tulla seuraavan kerran soittamalla. En vielä vielä pysty kertomaan syystä minkä takia lähdin, mutta kyllä minä vielä sen kerron, ehkä tämän viikon aikana.
Ja ruvetaampa katselemaan ammuskelijoita. Vaikka ne ei ammukaan meitä. Onneksi!