Reissujuttuja enemmän tai vähemmän selvinpäin

Sateista alkukevättä! Toivonmukaan ei käy niinkuin tuolla Pohjanmualla, että taloihin tulee vettä ynnä muuta lorinaa kevään mukana. Vähän sitä on luvattu tännekin, mutta täällä Keski-Suomen itäpuolella vedet menevät onneksi tuonne Imatran suuntaan. Onneksi olkoon vaan imatralaisille ja ennen kaikkea venäläisille! Siellä saavat juomavettä, vaikka me emme kyllä sitä paskavettä haluaisi, vaikka sitä voi kyllä tullakin. No, se siitä ja sen kestävyydestä.

Tuli tässä mieleeni se nuoruus ja hulluus. Nythän ei ole jäljellä enää kuin hulluus. Kun pääsin ensimmäisen kerran lentämään. Olin 8-10 vanha kun Finnairin edeltäjällä pääsin lentämään. Kone oli potkurikone, siipiä oli vähän leikattu, kun kyseessä oli matkustajakoneeksi muutettu entinen sotilaskone ”Dakota”, eli Douglas DC-3, joka oli kuuluisa muun muassa Atlantin valli murtuu -elokuvasta. Jollette ole sattuneet katsomaan mainittua pitkää elokuvaa, joka ei ole värillinen, niinkuin nythän on kaikki jollain tavalla värillistä. Kone oli Amerikan ylpeys vielä sodan jälkeenkin.

Minäpoikahan menin koneeseen ja isä oli kyllä varautunut pahoinvointitabletein, vaan minähän niitä en tarvinnut. Vaan karamelliä olin vailla. Matka ei olisi ollut kovin pitkä, vain Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun. Kone ei kerinnyt kuin nousemaan ja alkoi heti laskemaan. Siinä oli minun ensimmäinen lento. Heh heh!

Toinen lento olikin sitten vähän pidempi ja hurjempi muutenkin. Lensimme nimittäin isän kanssa Interflugilla Berliiniin ja sieltä edelleen Erfurthiin. Sattui olemaan paikallinen Helsingin lennonvalvoja oli koneessa mukana ja jutteli koneen kapteenin kanssa. Ja siitähän tarina syntyikin kun tämä lennonvalvoja kysyi hyvällä saksankielellä kelpaisiko olut, ”eine bier”. Minä hetken aikaa änkytin, kyllä tiesin mikä bier on, mutta kielitaitoni ei ole vieläkään sen tasoinen, että pystyisin noin äkkipäätä ymmärtämään. Mutta ei siinä montaa sekuntia mennyt kun aina olen ollut janoinen. Vastasin erittäin huonolla engalnnilla, että en voi nyt juuri ottaa, sillä isäni tuttu on tullissa matkaselvityksessä ja että hänellä on minun pillini mukana. Kysyjä ei tietenkään ymmärtänyt mikä pilli on saksaksi vaan totesi, että katsotaan myöhemmin.

Isä istui koneessa minun viereeni ja kaveri kätteli isää ja nosti tarjoiluhenkilökunnalle kättään. Ja siitä se kolmen tunnin konjakin ryystäminen alkoi. Voitte kuvitella, missä kunnossa olimme saapuessamme Erfurthiin vaikka koitimme pitää huolen, ettemme tulisi känniin. Mainittakoon tässä yhteydessä mukana oli Tikkakoski Oy:n entinen johtaja, eläkkeellä oleva, joka tuli meidän pöytäämme kun hän ei saanut omalla istuimellaan mitään. Eikä saanut meidänkään seurana bisnesluokassa mitään. Siitäkin myöhemmin selvisi, että hän oli kuulemma joka reissulla (tämä on matkaoppaan kertomaa) rähissyt ja haukkunut koko lentokoneen (oli muuten Tupolev suihkuturbiinilla). Ja henkilökunta, vaikka he olivat varsin suloisia tyttöjä siellä tarjoilemassa (minäkin silloin jo ymmärsin tyttöjen päälle aika paljonm olin silloin jo melkein 25-vuotias), tämä eläkeläisjohtaja ei ollut mihinkään tyytyväinen.

Kun saavuimme Erfurthiin matkaopas oli vastassa, ei kuitenkaan sauna-asussa niinkuin blondi täällä Joensuun rautatieasemalla kun kaveri oli soittanut että muista olla vastassa, ja tunsimme hänet jo edelliseltä reissulta. Tyttö tuumasi, että onpas pojat ottaneet vähän miestä väkevämpään. Isä haki kärryjä matkatavaroille ja pikkuisen horjahteli kulkiessaan. No, mitä ihmeellisintä kun läksimme ajamaan Erfurtista Bad Brambachtiin, niin mitä korkeammalle ajoimme sitä selvemmäksi aloimme tulla. Mainittu eläkeläinen kävi siinä meidän juttusilla ja otti viinipullon mukaan ja mehän joimme hänen viininsä pois. Sen jälkeen emme olleet puheväleissä, sillä hän suuttui niin suunnattomasti, että ei tullut 3 viikon aikana puhumaan meille mitään.

No tässä vähän makupaloja erilaisista matkoista. Kerron myöhemmin paluustamme Bad Brambachtista. Muuten tästä tulee romaani. Eläkeehän ihmisiksi!

---

Kategoria(t): Kommelluksia, Muisteluksia, Reissujuttuja