Esteettömyysblogi
Lisää ”pohdiskelua” urheilusta | 5 maaliskuun, 2013
Hei vaan kaikki urheilevat ja urheilemattomat, elikkä penkkiurheilijat!
Jo loppui se kärsimysten viikko. Aina hehkutetaan, että nyt tulee, muttei sitten tulekaan. Eikö toimittajat ymmärrä lopettaa sitä turhanpäiväistä hehkutusta, kun kuitenkin tietävät jo etukäteen, ettei siitä mitään tule. Ja urheilujohtajat samaten.
Mutta mennäämpä asiassa vähän taaksepäin, että mistä kaikki tämä johtuu? Ensinnäkin on paljon mahdollista, että se riippuu valmentajista, seuroista ja liitoista, sekä itsestään urheilijoista, joista muutaman mainitsin edellisessä kirjoituksessa.
Kun ajattelee, että vuonna 1930 oli yhtä huono tulos kuin nyt, niin täytyy ruveta miettimään mistä tämä oikein johtuu tämä suoranainen kaaos. Vuonna 1930 ja sitä ennen ja sen jälkeen oli kaksi liittoa: SVUL ja TUL, jotka kumpikin olivat enemmän tai vähemmän riidoissa, poliittisissa sellaisissa. Ensimmäistä sanottiin kansan keskuudessa lahtariseuraksi ja toinen taas oli työväenseura, joka ei miellyttänyt ns. porvareita ollenkaan. Tästä alkoi se ikuinen kiista, joka nyt on jo vähän vähentynyt ja on sellainen kuin Suomen Urheiluliitto, jonka muistaakseni iänkaikkinen presidenttimme Urho Kaleva Kekkonen laittoi alulle, jotta olisi saatu parempaa aikaan. Sillä hänhän oli maailmanluokan pituushyppääjä siihen aikaan kun vielä hypättiin vauhdittomasti. Nykyiset suomalaiset eivät pääse vauhdinkaan kanssa sellaisiin tuloksiin kuin Kekkonen aikoinaan.
Niin se vaan on poijjaat ja tyttäret, vaikka valmennusmenetelmät ovat kehittyneet, niin jostain kuitenkin täytyy riidellä suomalaiseen tapaan. En vain tiedä mistä. Onko se politiikkaa? Sitäkin se voi olla. Vai onko se rahapolitiikkaa? Kun ulkomailla yksityisesti urheilijat tekevät huimia tuloksia erilaisissa cupeissa (tosin ei tällä hetkellä), mutta sitten kun tulee ns. rahattomat kisat, kuten MM ja olympialaiset, niin tuloksia ei synny millään. Hyvänä esimerkkinä on Evilä, joka nytkin oli yleisurheilun EM-kisoissa ulkona palkintopallilta, jäi 2cm päähän sitä palkintopallista (teki kuitenkin oman ennätyksensä, sekin on jo paljon sellaisissa kisoissa).
Olen sitä mieltä, että urheilujohtajien ja pankinjohtajien pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja suosia sekä ammattiurheilua (sitähän kaikki huippu-urheilu jo on), että tulevia ammattiurheilijoita, joille voisi antaa pieniä ja vähän suurempiakin palkkioita, jotka nostaisivat tuloksia ja tasoa. Ja urheilijoitten pitäisi luoda kunnollinen joukkuehenki, eikä aina haukkua. Samoin median pitäisi antaa urheilijoiden tehdä työnsä rauhassa, eikä hehkuttaa liikaa ennen kilpailua, mikä nyt on tapana.
Jopa 11-vuotias Janne Ahosen poika olisi kelvannut Suomen mäkihyppymaajoukkueeseen, hypättyään 100m Lahden isossa mäessä. On varmaan tullut isäänsä.
Olen havainnut, että vammaisurheilijat ponnistukseensa nähden tekevät parempia saavutuksia kuin koko Suomen hiihtomaajoukkue ja yleensä maajoukkueet yhteensä. Katsokaapa vaikka tuloksia netistä.
Tässä joukkuehengen luontia koripallojoukkueen malliin.
Esteettömyysblogi 