Puheeni Kohtaamispaikkapäivillä

Tässäpä teille, arvon lukijat, maistiaisina puhe, jonka pidän kohta valtakunnallisilla kohtaamispaikkapäivillä. Kuulumiset seuraavat perästä.

————

Suuren osan elämästäni olen asunut vanhempieni luona. Kun vanhempani eivät jaksaneet avustaa minua jouduin muuttamaan muun muassa palvelutaloon Kuusankoskelle ja myöhemmin vanhempieni kuoltua tänne Joensuuhun. Eli olen asiantuntija palvelutaloissa ”kohtaamispaikkoina”.

Koen usein, ettei esimerkiksi asuintalossani, jossa asuu noin 30 muuta invalidia, ole seuraa.  Parhaiten olenkin tutustunut kaupungilla liikkuvaan nuorisoon ja tulen hyvin heidän kanssaan. Onnellinen seikka on myös se, että olen oikeutettu 65 avustajatuntiin kuukaudessa. Kaikilla muilla apua ei ole saatavilla lähestkään riittävästi, eivätkä talon avustajat ehdi avustaa kuin välttämättömissä toimissa (minusta tämä piirre on tyypillinen erityisesti Itä-Suomessa, jossa kunnat ovat pieniä köyhiä). Avustajat ovat yksi henkireikä arjessani. Sen sijaan viikonloput ovat melko yksinäisiä.

Harrastuksiini on kuulunut koko elämäni ajan yhteiskunnallinen vaikuttaminen, mm. poliittisissa  ja vammaisten asioita ja esteettömyyttä ajavissa yhdistyksissä, mm. kotikuntani nuorisolautakunnassa. Nykyään vaikuttaminen keskittyy lähinnä blogin pitämiseen ja hieman esteettömyyasioihin.

Vammaisena sähköpyörätuolin käyttäjänä olen joutunut jättämään monet tavalliset ”kohtaamispaikat” sikseen. Ravintoloihin, joissa voisi vaikkapa käydä katsomassa otteluita  muiden penkkiurheilijoiden kanssa, ovat usein ahtaiden tilojen ja kynnysten takia kaltaisiltani saavuttamattomissa. Suuren kiitoksen ansaitsee paikallinen koripalloseura, joka  päästää vammaiset kotiotteluihin ilmaiseksi. Areenalla esteettömyysseikat ovat kutakuinkin kunnossa, ja mekin pääsemme nauttimaan toisten ihmisten seurasta. Haluaisin käydä elokuvissa ja muualla, missä muutkin ihmiset tapaavat toisiaan, mutta taaskin ovat kynnykset tiellä.

– Kohtaamiset ovat välillä vaikeita oman puheeni vuoksi. Olemme monta kertaa nauraneet, kun keskustelukumppani ei vain ymmärrä, vaikka kuinka koetan lausua ja vaihtaa sanontatapaa. Siitä syystä minulla on täälläkin mukanani lain ja yhteiskunnan suoma  tulkki. Mutta eihän hänkään ole aina paikalla, kun tarvittaisiin. Olen välillä ihmetellyt, kuinka esimerkiksi  myyjät saavat puheestani hyvin selvää. Ehkä heille kehittyy jonkinlainen ”ammattikorva” (ja valikoiva kuulo).

Minua kiinnostavat maahanmuuttajien ongelmat. Heille Suomi on varmaan melkoinen kulttuurishokki. Olenkin joskus miettinyt hakeutuvani vapaaehtoistyöhön maahanmuuttajien parissa. Mutta eihän minulla ole varaa ajella taksilla ympäri Joensuuta ja Kontiolahtea vapaaehtoistyössä, eikä vammaisten työllistymistäkään tueta Suomessa juuri lainkaan. Kansalaistalokin on minulle esteellinen paikka, koska Soropin tilat ovat liian ahtaat tälle isolle panssarivaunulleni.

Kaupunginlla voin toki liikkua vapaammin. Silti oman esteensä muodostavat myös vuodenajat, koska talvella tarvitsisi vähintään sukset alle.

Kaiken kaikkiaan liikkumiseni on hyvin rajallista ja tällaiset kohtaamiset kuin vaikka tänään ovat äärimmäisen harvinaisia.

---

Kategoria(t): Artikkelit