Älä kokeile tätä kotona eli Opettavaisia tarinoita 2.

Olin noin seitsemän vanha, ehkä vähän vanhempikin. Olin juuri saanut kelattavan eli manuaalin pyörätuolin. Kylän muut pennut olivat tietysti heti innoissaan kokeilemassa tuolin työntämistä. Äiti oli kyllä mukana ensi alkuun, mutta myöhemmin hän alkoi luottaa meihin (tai nimenomaan tyttöihin, jotka olivatkin innokkaampia kuljettamaan minua).

Kotikatuni oli hiekkapäällysteinen, ja siinä oli hirveä kivimurska pinnassa. Kerran sitten kävi niin, että tuoli pääsi työntäjän käsistä irti,  ja minä poika huristelin holtittomasti, käännyin ympäri ja jatkoin matkaa takaperin. Murskepäällysteen alkaessa lensin nurinniskoin ja turvalleni. Pääni osui suoraan terävään kiveen.

Ei siinä sitten muuta kuin lääninsairaalaan. En muista, pääsinkö ihan ambulanssikyydillä. Lääkärillä oli kyllä hauskaa, kun he ompelivat kovaa päätäni umpeen (olisi voinut ommella suunkin, ajattelette ehkä nyt). Äitini tietysti pelästyi kuollakseen, mutta antoi meidän tenavien mennä onneksi edelleen keskenämme.

Tarinan opetus on, että uskaltakaa luottakaa lapsiin ja nuoriin. Välillä voi toki tulla reissu sairaalaan, mutta se kuuluu asiaan ja valtaosa selviää silti tai ehkä juuri siitä syystä ihan täyspäisiksi aikuisiksi.

 

---

Kategoria(t): Jatkokertomus..., Kommelluksia, My life