Mihin käyttäjä unohtui?

Kenelle käyttäjäarvioija esittää huomionsa? Kuka päättää esteettömyydestä? Vastaus riippuu totta kai kohteesta ja siitä kuka sen omistaa. Seuraava kertomus kuitenkin osoittaa, ettei vastaus ole lainkaan näin yksinkertainen.

Asuinkaupungissani Joensuussa on viime vuosina ollut käynnissä kasvojen kohotus. Tuloksena on ollut muun muassa upea ostosparatiisi Iso-Myy ja siihen yhdistyvän kauppakeskus Metropolin täysremontti. Paljon on ollut polemiikkiä vähemmistöjen huomioimisesta liikkeiden suunnittelussa, ja uusimman esimerkin tarjoaa Metropolin yhteyteen avattu ruokakauppa.

Käyttäjäarvioijana suuntasin mielenkiintoni uuteen liikkeeseen, jonka ”karttaan” tutustuin muutamalla vierailulla. Sen jälkeen tapasin myymäläpäällikköä, jolle esitin havaintojani. Seurasi antoisa ja ystävällismielinen keskustelu, joka antoi selvyyttä kyseisen kaupan tilanteeseen ­- tosin ei eväitä sen parantamiseksi.

Kävi ilmi, että kaupan pohjaratkaisu on Suomessa ennen kokeilematon myymälätyyppi, made in America.

Tietenkin ratkaisu on toimiva paperilla tai tietokoon ruudulla. Myymäläkierros alkaa hedelmällisesti tuoreosastolta, jota seuraa pieni tori palvelevan lihatiskin kera. Klassinen leipä-, juusto- ja maito-osasto on toteutettu tilasta tinkimättä. Sama leveä pääväylä ulottuu limonadi- ja kaljahyllyille, jotta korin kaljaa saa kuljetettua kaupasta hieman horjuenkin. Lopulta ”valtaväylä” vie kassoille, joiden tuntumaan on ripoteltu erilaisia kylmäaltaita, lehtitelineitä ja makeispisteitä (äitien harmiksi). Kaupan suunnittelussa on siis tavoiteltu rennon jenkkiläistä markkinatunnelmaa.

Ongelmat alkavat, jos haluaa poiketa tältä radalta. Muut tuotteet on sijoiteltu kapeille käytäville korkeisiin hyllyihin, joihin vaikkapa lyhytkasvuiset eivät pääse kuin tikapuilla. Toivon vain, että myyjät (kai heitä on tarpeeksi!) seuraavat tilannetta ja tulevat avuksi, jos vanhus tai vammainen kulkee liikkeessä yksin. Toivon myös, ettei tule päivää, jolloin vastaani kulkee toinen pyörätuoli tai vaikkapa vanhus tai lastenvaunut, sillä aivan tavallinen ohituskin tuottaa vaikeuksia.

Lisää ongelmia tietää liikkeestä poistuminen, joka ei suinkaan ole aivan helppoa. Ensinnäkin kassatasot on sijoitettu varsin korkealle. On kiinni kassahenkilön hyvästä tahdosta (ja ammattiylpeydestä) kurkottaa maksuväline asiakkaalta sekä palauttaa kuitti, tähderahat ja/tai kortti asiakkaan syliin maksutoimituksen jälkeen. Lisäksi ongelma moninkertaistuu ruuhka-aikana, jolloin jonot kiemurtelevat kapeisiin hyllyväleihin. Keskivertokuluttajalle (noin 178 cm) se tarkoittaa muutaman minuutin silmäshoppailua, mutta meille muille pitkää kierrosta jonon pään löytämiseksi.

Yllä mainitut esteet eivät kuitenkaan ole esteitä, jos liikkeeseen ei pääse edes sisälle. Sekään ei nimittäin ole tässä tapauksessa taattua varsinkaan pyörätuolilla. Sisääntuloportin edessä ensimmäisenä komeilee uljas suoran etenemisen estävä hedelmäpöytä. Täyskäännös vasempaan ja sitten oikeaan tai päinvastoin ja kulku on jälleen turvattu. Paitsi jos liikkeellä on samaan aikaan joku muukin. Tai entäs jos onkin se kuuluisa ruuhka-aika?

Niinpä mainitsin muun muassa hedelmäpöydästä myymäläpäällikölle. Hän naurahti ja totesi, ettei ainakaan itse uskalla lähteä muuttamaan järjestystä, jonka insinööri on laatinut. Luulenpa, ettei kyseinen suunnittelija ole ollut yhteydessä vammaisjärjestöihin. Tai vaikka olisikin, ei hän ole uskaltanut muokannut Amerikasta tuotua mullistavaa myymäläkonseptia.

Näin liikkeiden suunnittelu karkaa yhä kauemmas insinöörien työpöydille ja valuu niiltä ”yleisiksi hyviksi todetuiksi käytännöiksi”, joista kukaan ei ota vastuuta. Eikä silloin ole ketään, joka toteuttaisi käyttäjien näkemyksiä. Paikallinen näkökulma ja vähemmistöjen tarpeet voidaan siten unohtaa aina vain paremmin.

Kenelle siis käyttäjäarvioijan tulisi esittää huomionsa, kun hänellä on vain neuvontaoikeus? Vastuuta ei kanna myymäläpäällikkö, ei seutupäällikkö, ei konsernijohtaja, eikä pankki. Ratkaisun takana seisovat huojumatta yleinen käytäntö ja iso raha. Inhimillinen tekijä – olkoon se käyttäjä, suunnittelija tai omistaja – on kai vain ratas koneistossa, joka jauhaa itsekseen.

Suomea pidetään esteettömyyden mallimaana, ja tätäkö se on? Ei ilmeisesti riitä, että meillä on eurooppalaisen yhteisön laajuinen esteettömyysdirektiivi ja esteettömyyttä tukeva valtakunnallinen yhdistys, johon myös eräät kaupungit kuuluvat. Tarvitaan käyttäjille mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä.

---

Kategoria(t): Artikkelit