Esteettömyysblogi

Maailmassa on miljardeja syitä valittaa. Voi olla nälkä tai jano, saattaa väsyttää tai vituttaa. Päältä ei voi sanoa, onko valitus oikeutettu vai eikö. Mutta arviointia varten meillä on oikeusjärjestelmä. Tässä kirjoituksessa on kaksi tarinaa Suomalaisesta oikeusjärjestelmästä.

Aloitetaan surullisemmalla ja henkilökohtaisemmalla tarinalla. Se koskee iänikuisia laitoskuntoutushaaveitani. Mielestäni ja kuntoutussuunnitelmani mukaan tarvitsen vuosittaisen laitoskuntoutusjakson, mutta kansaneläkelaitoksen periaate näissä asioissa on myöntää kuntoutusta vain valitusten kautta, jos silloinkaan (katso: http://esteeton.wordpress.com/2009/03/17/joskus-valittaminenkin-kannattaa/).

Kävipä niin, että minulle ei myönnetty kuntoutusta vuonna 2007, jolloin valitin päätöksestä. Valitinpa uudelleen sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan. Ja sitten vielä lisäksi vakuutusoikeuteen. Eipä se auttanut, totesivat perusteluideni koskevan vääriä asiakirjoja. Eivät siis ottaneet kantaa koko kysymykseen, taisivat lukea perusteluita Kelan silmälaiseilla.

Onnellisempi tapaus on ystäväni Paula Lahikoisen (mm. Karjalan Heili 23.9.2009) nostama kanne Joensuun kaupungin sosiaalitoimea vastaan. Häneltä nimittäin evättiin vuonna 2006 kuuluisan kyytikeskushankkeen yhteydessä oikeus invataksin käyttöön, koska hänen taksintarpeensa ei ole jatkuvaa.

Myös Paula joutui valittamaan monille tasoille aina korkeinta hellinto-oikeutta myöten, jossa lopulta tukistettiin kaupunkia. Hänellekään ei kyse ollut pelkästään omasta hyödystä ja lainopillisesta harrastustoiminnasta, vaan periaatteesta. Periaatteesta, miten toisilta vammaisilta evätään oikeus peruspalveluihin. Hyvä Paula!

Hänen huumorintajunsa riitti viedä juttu korkeimmalle asti. Itse en sinne pääse, sillä vakuutusoikeus on korkein aste, jolle Kelan päätöksiä voi viedä. Mutta jokin tässä niin sanotussa oikeusvaltiossa mättää, jos ainoa tapa saada oikeutta ja edistää hyviä periaatteita on juridinen sota, johon vain harvoilla on halua, kykyä, jaksamista ja mahdollisuuksia.

Valitettavasti samaa vaikuttaa olevan tilanne kaikessa esteettömyystoiminnassa. Sitten on toinen tie: valittaa kasvottomalle yleisölle nettiblogissa.

No niin rakkaat lukijat, tämä on nyt vain minun mielipiteeni, jolla en suinkaan syytä ketään (muuta kuin byrokratiaa).  Kirjoitan siis vain omasta subjektiivisesta kokemuksestani. Asia koskee nimittäin vammaisten ja vanhusten asumispalveluja.

1970-luvulla aloitettiin vammaisten palvelutalojen systemaattinen rakentaminen suurempiin kaupunkeihin ja myöhemmmin myös pieniin kuntiin.   Tämä oli jo ennen vpl:n syntymää, joka sinänsä oli aikaansa edellä, mutta eipä ole enää, koska sitä on vesitetty liikaa.

Samoin on käynyt palvelutalojen kanssa.  Alun perin tarkoituksena oli avustaa vammaisia kaikissa niissä asioissa, joissa vammainen tarvitsee jokapäiväistä tukea. Kuinka ollakaan, tätäkin on hieman vesitetty henkilökunnan kiireiden vuoksi.

Vuonna 1985 asuin Kuusankosken palvelutalossa. Ollessani siellä oli henkilökunnalla aikaa tulla esimerkiksi huoneeseen juttelemaan muuten vain ja kysymään, tarviaako vaikka kaupassa käydä. Silloin ei vielä henkilökohtaisen avun systeemiä tunnettu.

Nyt henkilökunnalla menee paljon aikaa kirjatessaan, kuinka kauan on ollut kenenkin luona ja mitä on siellä tehnyt. Mielestäni siis kuluu liikaa aikaa turhaan byrokraattiseen näpyttelyyn. Tämä johtaa siihen, että palvelujen odotusaika tulee liian pitkäksi.

Käytännössä asiat tapahtuvat näin:  soitan puhelimella alas palvelupisteeseen, joka yhdistää (tai jonka pitäisi yhdistää) puheluni lähimpään kännykkään. Pahimpina ruuhka-aikoina tämä ei aina onnistu ja puhelin soi, soi ja soi soimistaan aina vaan.

Avustaja tulee sisään ja huikkaa: “No, mitäs asiaa sulla on? Tässä on nyt kova kiire.” Sitten hän tekee hommansa ja huikkaa: “Terve vaan”, painaa nappulaa ja kuittaa käyttämänsä ajan. Kysynpä, onko mitään järkeä?

Uskallanpa epäillä, että tällainen toimintamenetelmä verottaa ihmisten välistä aitoa vuorovaikutusta ja asiakkaan kohtaamista. Tämä ei ole työntekijän eikä asiakkaankaan etu, vaan kummatkin ovat hermostuneita.  En missään tapauksessa syytä avustajia, vaan kunnioitan heidän arvokasta työtään. Kuten jo mainitsin,  syytän byrokratiaa ja johtajia, jotka ovat keksineet tämän menetelmän. En tiedä, mihin tämä johtaa, annas kattoo.

Päivää taas pitkästä aikaa! Olen vähän aikaa pitänyt suutani kiinni, kun on ollut muita järjestelyjä. Eilisen jälkeen en malta enää olla hiljaa. Kysymys on taas palaverista, jossa piti antaa palautetta Kyytikeskuksen toiminnasta.  Monet asiakkaat antoivat negatiivista kritiikkiä liittyen huonoon palveluun ja syystäkin.

Olen seurannut jo muutamia vuosia tämän niin sanotun Eu-hankkeen kehittymistä ja missään muualla se ei ole menestynyt. Eikä se menesty täälläkään, vaikka Joensuun kaupungin sosiaaliviranomaiset niin väittävätkin. Kokemukseni syvällä rintaäänellä voin sanoa, että kokouksessa oli kuin seinille olisi puhunut. Mitään ei ymmärretty, eikä mitään myönnetty, vaikka jopa Vammaisneuvoston puheenjohtaja, varapuheenjohtaja sekä monet muut vammaisjärjestöjen edustajat ja  yksityiset asiakkaat kertoivat huonoista kokemuksistaan.

Esimerkiksi eräs tilaaja ei saanut taksia, vaikka oli tilannut kyydin kolme päivää aiemmin. Lisäksi puhelinvastaaja ei toimi viikonloppuisin kunnolla. Itse olen nähnyt tämän talon asukkaiden saavan niin pienen taksin, ettei asiakas sovi kyytiin ollenkaan, vaikka on itsekin pienikokoinen.

Niin sanotut päättäjät hokivat:” Katsotaan nyt, katsotaan nyt, kyllä se siitä paranee.” Kotipaikkani on Länsi-Suomessa, Luojan kiitos, sillä siellä yksikään tämän tyyppinen hanke ei ole onnistunut, vaan se on kaatunut sekä asiakkaiden että autoilijoiden vastustukseen. Mikä kumma se sellainen Eu-direktiivi on, jonka mukaan näitä hankkeita tehdään? Kyllähän se Saksassa, Belgiassa, Hollannissa ja muissa Eu-maissa käy, kun siellä ei ole inva-takseja muutenkaan. Siitä minulla on muuten kokemusta itsellänikin, Espanjassa.

Ottakaa hyvät joensuulaiset päätöksentekijät järki käteenne (jos teillä sitä yleensä on) ja katsokaa peiliinne: Miettikäähän uudestaan koko homma! Ja Lehikoisen Paulalle ja Sepolle sanoisin: eikö nyt ole jo aika ottaa se isompi kirves käteen niin kuin silloin aikanaan puhuttiin (jos muistatte)?

En viitsi enempää kiusata, vaan jään mielenkiinnolla seuraamaan, mitä tuleman pitää. Tässäpä tämä valitusvirsi tällä kertaa.