Päivää jälleen rakkaat lukijani, mikäli teitä on ja hyvää uutta vuotta!

Ajattelin tässä käydä hieman läpi viime vuotta.

Esteettömyyden kannalta viime vuosi ei ollut niitä parhaita. Yksi konkreettinen saavutus oli itselleni kun sain puhuttua M/S Vinkerin omistajille esteettömästä  laivaanpääsystä ja he toteuttivat sen meidän kaikkien liikuntaesteisten, vanhuksien sekä nuorten perheiden iloksi.

Muuten esteettömyysasiat ovat lähinnä teoreettista pohdiskelua virkamiehien ja viranhaltioiden kanssa, mutta mitään suurempaa ei ole saatu toistaiseksi aikaan. Toivonkin että alkanut vuosi toisi tähän konkreettista toimintaa.

Se siitä. Mennäämpä vähän  vakavampiin asioihin, nimittäin viime vuonna oli joukkotappoja,  jopa Suomessakin muun muassa koulussa ja aivan viimeisenä päivänä tämä Espoon Prisman tapaus joka varmasti säväytti kaikkia.

Onko syytä hakea “konekivääri” pyörätuolin alle jos meinaan pysyä hengissä?  Amerikassa on tutkittu että joukkumurhien jälkeen on  aseiden määrä vain lisääntynyt,  vaikka valtio on yrittänyt kieltää aseiden myynnin jopa presidentin suulla.  En tiedä mikä tähän auttaisi mutta niinhän sitä sanotaan että hulluja on moneen junaan ja osa jää vielä  asemalle.

Muuten tämä mennyt vuosi on yhtä tasapaksu kuin edellinenkin. Poliitikot valehtelevat ja korruptio lisääntyy niin Suomessa kuin muuallakin ja EU:sta emme pääse eroon millään direktiivillä.

Talossamme menee asiat niin kuin ennenkin. Yhtä hissukseen kuin viime vuosina.  Muutoksiä on ollut mutta tosin melko pieniä. En halua niistä valittaa.

Siispä toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää uutta vuotta ja muistakaa katsoa työpaikkailmoitukseni ja seurata blogiani.

Olen nuorekas kuusikymppinen vaikeavammainen ukonköriläs. Hurjastelen sähköpyörätuolilla ja tarvitsen puhevammani takia tulkkausapua kaupungilla liikuttaessa. Etsin toista avustajaa tulevaksi talveksi ja mahdollisesti pidemmäksikin aikaa.

Tarvitsen avustajaa arkisissa hommissa: kaupassa, kirjastossa, ruokailuissa yms. Harrastuksiani ovat mm. urheilun seuraaminen, elokuvat, musiikki ja kirjoittaminen (mm. blogini osoitteessa http://esteeton.wordpress.com). Hoidolliset toimenpiteet eivät kuulu avustajalle.

Toivon avustajani olevan huumorintajuinen ja positiivinen. Myös kirjallinen ja atk- osaaminen ovat eduksi. Työaika on noin 25 tuntia kuukaudessa noin kahtena päivänä viikossa puolesta päivästä eteenpäin. Palkka on 10,83 €/tunti.

Pyydämme lähettämään työhakemuksen sähköpostitse osoite on nisse47@gmail.com. Lähestymme työhaastatteluun valittuja sähköpostitse maanantaina 11.1.2010 mennessä.
Lisätietoja tarvittaessa avustajaltani:
Eveliina Hannonen 0503692780


Tämä on niin sanottu juhla-aika, jolloin annetaan yleensä lahjoja. Niinpä minä annan erikoiskunniamaininnan eräälle joulupukin tärkeistä apulaisista, joka laulun mukaan on unohdettu, nimittäin Petteri Punakuonolle!

Petteri joutuu vetämään pukkien pulkkia ja niitä pukkejahan on kaikenlaisia. On ihan oikeita joulu- ja muita pukkeja ja sitten on myös niitä ikäviä joulupukkeja. Heitä näkee jo jouluaattoaamuna kävelevän pukin tamineet yllään ehkä hiukan horjuen. Sitten aattoiltana näitä pukkeja on varmasti enemmänkin. On siinä Petterillä kova työ muistaa kaikki osoitteet, kun pukki ei muista mittään! (Onneksi on 020202 keksitty.)

Joulun pitäisi olla lasten juhla. Joulunahan saa esittää toiveita, joten toivoisinkin, että tänä jouluna humalaisia pukkeja (ja myös humalaisia vanhempia) olisi vähemmän.  Petterillä on jo punainen kuono, niin joulupukki ei sellaista tarvitse! Nyt toivotan kaikille hyvää ja hauskaa joulua ja hiljennyn joulun ajaksi. Tavataan taas ennen uutta vuotta!

Päivää vaan pitkästä aikaa, kaikki kiireiset joulu-ihmiset! Nyt aion kirjoittaa sellaisesta aiheesta, joka on ajankohtainen, vaikka sitä ei nyt joulun alla monet huomaakaan ja vaikka siitä puhutaan yleensä paljon.

Kysymys on yksinäisyydestä. Sehän korostuu erityisesti monen vanhuksen, vammaisen ja poikamiehen tai vanhan piian elämässä näin jouluna. Ennen vanhaan poikamiehet kärsivät nälkää, kun eivät osanneet laittaa ruokaa ja niin kaupat kuin ravintolatkin  olivat jouluna kiinni. Nythän tämä ei enää ole ongelma siinä mielessä. Vanhojen piikojen asioista en voi kertoa, kun en tiedä, mitä he kaipaavat. Mutta epäilen, että lähinnä seuraa. Liekö sitten kaipuu (joulu)pukin tai tontun seurasta.

Itse joudun olemaan suhteellisen yksin joulun pyhät rakkaitten avustajieni vapaapäivien takia.  Se tuntuu aika raskaalta taakalta, kun joulua mainostetaan perhejuhlana. Omat sukulaiseni ovat Etelä-Suomessa ja Kaakkois-rannikolla.  Kaiken lisäksi radiosta ja televisiosta tulee tuutin täydeltä joululauluja, aina samoja renkutuksia. Niin kutsuttuja kauneimpia joululauluja, jotka ovat sata vuotta vanhojakin ja sata kertaa kuultuja.

Useimmilla, kuten itsellänikin, käy varmaan niin, että vedän (ylä)pään täyteen ja menen nukkumaan. Haluaisinkin sanoa kaikille, joilla on yksinäisiä  ihmisiä lähipiirissään, että rimpauttakaa vaikka heidän ovikelloaan tai kännykkään. Sekin jo piristäisi. Ja yksinäiset, soittakaa naapurille. Joulunahan se on sallittua.

Paras joululahja lienee sellainen, jota ei rahalla saa. Se liittyy erääseen Katri Helenan tunnettuun joululauluun: näin sydämeeni joulun teen. Joulumieli voi alkaa siitä, että ilahduttaa jotakuta toista. Ja se on ihan ilmaista.

Päivää kiireiset ja vähemmän kiireiset lukijat! Tässä tulee pikkuisen pulputusta tämän päivän kiireellisyydestä ja sen tarpeellisuudesta. Mihin me oikeasti kiirehdimme?

Kun katselee vanhoja suomalaisia ja vähän uudempiakin elokuvia, niin eihän niissä ole ihmisillä kiireitä. Kuvassa on ensin vain taivas ja järvi ja sitten on heinälato. Voitte varmaan arvata, mitä siellä ladossa tehdään. Sen voin jättää mielikuvituksen varaan.

Jokatapauksessa ennen ei ollut suurempia aikatauluja, eikä suorituspaineita. Mutta nyt jo lasten päivähoidossa on muun muassa tietyt ruoka-, päiväuni- ja ulkoiluajat. Lisäksi kouluissa on armoton kiire ja siinä sivussa pitäisi vielä harrastaa jotakin.  Unohtamatta hyviä arvosanoja todistuksessa.

Yliopistot ja korkeakoulut ovat vielä kauheampia. Opintotuki on liian pieni, joten koulun ohella on tehtävä töitä.  Ja kun nuoret valmistuvat, työhaastatteluissa tivataan työkokemusta.  Vanhemmat työntekijät taas joutuvat kaiken maailman (harrastus)kokousten  lisäksi kouluttautumaan jatkuvasti siinä pelossa, että jäävät nuorten ja parempien varjoon.

Yhteiskunnan järjestelmä siis ruokkii kiirettä ja sitten ollaankin oravanpyörässä. Itse olen ollut mukana kaikenlaisessa touhussa, mutta 1950-80- luvuilla ei ollut vielä niin kiire kuin nykyisin, vaikka siltä välillä saattoi tuntuakin.

Nyt otan suoran esimerkin nykyajasta: meillä on täällä palvelutalolla 30 asukasta, n. 45 työntekijää, jotka vuorottelevat ja lisäksi ovat henkilökohtaiset avustajat. Silti on jonkinlainen paine kaikilla päällä.  On ruoka-ajat, on suihkupäivät, on nukkumaanmenoajat ja niin pois päin. Onneksi on henkilökohtaiset avustajat, jotka ovat suurena apuna niin meille asukkaille kuin työntekijöillekin. Henkilökohtaisella avustajalla on aikaa pysähtyä, eikä vain hävitä ovenraosta poninhäntä heiluen. (Kunnat vain eivät ymmärrä maksaa heille kunnon palkkaa.)

Miten lopettaisimme tämän kiireen? Miettikää tekin tätä asiaa, kun juoksette jouluostoksilla, tai ainakin sen jälkeen, kun olette selviytyneet sieltä hulinasta (tai pikkujouluista). Tämä hömpötys ei johda kuin ennenaikaiseen loppuunpalamiseen ja sydänifarktiin.

Ei ehkä sentään ihan, kun vain muistaa hillitä menoa sopivassa suhteessa. Ei pidä myöskään pakottaa lapsia turhaan kiireeseen. Eikös yksi joulun tärkeimmistä ajatuksista olekin pysähtyminen sen kuuluisan heinäladon ääreen?

Hei taas rakkaat lukijat! Aika on taas kulunut niin, että pukki tulee kohta, nimittäin joulupukki. Onhan niitä muitakin “pukkeja”, mutta se ei kuulu tähän. Sen sijaan nyt on marraskuun kunniamaininnan aika.

Sen saa tällä kertaa Joensuun keskussairaalan osasto K2.

Olin siellä viikon verran kukkimassa ruusuja ja sain erittäin hyvää hoitoa ja kohtelua.  Siellä oli sopiva määrä potilaita ja uudet tilat. Leikillisesti voi sanoa että minua kohdeltiin kuin kuningasta, tai ainakin kuin pääministeriä. Siellä oli esteitä vähän ja muutenkin homma toimi rivakasti ja kuitenkin joustavasti.

On tietenkin selvää että olihan siellä hankaluuksiakin. Esimerkiksi vammani vaikeuden takia tiputus neula jouduttiin vaihtamaan aika usein kun ne irtosivat ennen aikojaan.  Nauroimme että olin kuin narkomaani, jolla on neulan jälkiä joka paikassa. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja olen taas kiusaamassa teitä.

Hyvää pukin odotus aikaa, oli se pukki sitten minkälainen hyvänsä!

Eläkää ihmisiksi!

Isot edellä, pienet perässä. Näin kuuluu vanha sanonta. Ai niin, päivää rakkaat (tai vähemmän rakkaat) lukijani.  Olen tässä syksyn aikana ajellut kolmessa kauppakeskuksessa, jotka ovat aivan vierekkäin keskustassa. Ja olen huomannut, vaikken itsekään ole niin kiltti poika, että on niitä minuakin tuhmempia. Kauppakeskuksissa viihtyvät vanhemmat “herrasmiehet” muovikasseineen ja kilisevine laulukirjoineen kittaamassa viinaa päivät pitkät.  Heitä tapaa jopa Alkon vieressä olevilla penkeillä. Siellähän liikkuu myös paljon nuoria, jotka ottavat heistä opikseen.

Myöhemmin illalla nämä nuoremmat tulevat oppi-isiensä jäljille. Ihmettelen, miksei vartijat ja poliisit puutu näiden vanhempien miesten tekemisiin. Sehän herättää nuorissa  enemmän kiinnostusta, kun nämä ukot vielä välittävät nimeltä mainitsematonta tuotetta.

Mielestäni nuorten vanhempiin pitäisi ottaa yhteyttä, mutta useimmiten vanhemmat heittävät lastensa pankkitileille rahaa, että nämä olisivat poissa tieltä. Senhän tietää, mihin se raha menee. Ja niitä ukkoja poliisit tulevat hakemaan vasta sitten, kun he makaavat penkeillä tolkuttomassa tilassa, samoin kuin kesällä puistoissa. Nuoret, nykyään erityisesti tytöt, ottavat heistä mallia, ovathan he vaikutuksille alttiita. En syytä nuoria, vaan näitä vähän keski-iän ylittäneitä ukkeleita ja poliisisetiä.

Olen tästä jo useamman kerran kirjoittanut, mutta vielä näkyy olevan tarvetta kirjoittaakin. Tämä on sitä suomalaista tekopyhää alkoholipolitiikkaa. (Jopa sosiaali- ja terveysministereiden) Juhlapuheissa puhutaan, kuinka hallittua alkoholipolitiikka on, mutta onkohan asia ihan näin?

Hei taas lukijani, mikäli teitä enää on kun olen ollut niin kauan hiljaa!

Hiljaa olemisen syyni selviää otsikosta. Vaikken olekkaan mikään kukkien asiantuntija = ) silti minuun iski joku ruusu tulipunainen…

Mutta vakavasti puhuen tämä ei ole mikään hauska tauti, kuume nousi 40 asteeseen ihan yht”äkkiä, no se voi olla vähän liioittelua, mutta ei paljon = ) Ja jalka turposi niin ettei kenkä meinannut sopia koipeen! Sairaalassa oli asian tunteva lääkäri, joka antoi sellaiset trobit ettei tarvinnut päivääkään maata sängyn orjana.. Muutenkin osasto k2 väki oli loistava, vaikka jouduinkin opastamaan heitä apuvälineideni käytössä, muuta sehän ei ole heidän syytä vaan koulutusjärjestelmässä taitaa olla jotain vajaavaisuutta.. Ja apuvälineitä tulee aina vain enemmän, eikä systeemiä muuteta, kumma kyllä.

Pääsin sieltä sitten aikanani pois, sitten avustajani sairastui ja toinen avustajani on koulun penkillä, ja kolmas aloittelee koulua niin tämä homma on vähän sekaisin, mutta kyllä se siitä iloksi muuttuu kun vielä pukkikin tulee = ) En kerro avustajalleni että kuka pukki = ) Heh..

Heippa taas tällä erää, ja älkää sairastuko possutautiin, kun kinkkukin on vielä syömättä = )

Lähdin tässä tiistaina kauppakeskus Myyhyn ja Metropoliin ja arvaatte kai, minkä takia…tietenkin tyttöjä katsomaan! Mutta se ei ole varsinainen asiani.

Metropolissa on ainakin yksi piiloeste. Kun tulee Torikadulta sisään ja ajaa marketin ohi kahvilan ja Alkon lähelle (tosin minähän en ole kummassakaan koskaan käynyt), on vuorossa alamäki, juuri ennen Alkoa. (Kuinka kumman tavalla se Alko onkin aina mielessä, vaikka tämä ei olekaan kyseisen liikkeen mainos.)

Kyseessä on siis se mäki ja tolppa sen vieressä. Väkisin täytyy pujotella ja kun vielä ihmisiä tulee vastaan, on kaaos varsin kauhea. Minulle itselleni kävi niin, että vastaan tuli kaksi lastenvaunua ja äitiä. Tietenkin huomio kiinnittyi äiteihin, eikä suinkaan siihen tolppaan. Jouduin nopeasti kääntymään, ettei tolpan kanssa tulisi kolaria. Siinä samassa huomasinkin, että pääni oli liukuportaiden ulkopuolella ja silmälasini  poskella. Voitte vain kuvitella, kuinka huvittavaa oli, kun retkotin siellä liukuportaiden alla. Olipa hyvä, ettei kukaan nähnyt.

Pääsin kuitenkin jatkamaan matkaa.  Ja menin Alkoon hakemaan sieltä apua (mutten tietenkään nestemäistä), vaan pyyhkimään veritahran poskestani.  Tämä juttu siis kertoi niin sanotusta piiloesteestä, joka on joko rakentajan, rakennuttajan tai suunnittelijan munaus.  Ei se talo olisi siihen kaatunut, jos se este olisi poistettu tai ratkaistu jollain muulla tavalla. Ei siinä ollut sellaista ennen remonttiakaan.

Vähän sama juttu kuin Myyn ulkopylväät, joihin törmään melkein päivittäin Niskakadulta tullessa.  Ei ainakaan näin pikkujouluaikaan kannata törmäillä niin tolppiin kuin portaisiinkaan, muuten kuin nojaamistarkoituksessa. 

Hei taas pitkästä aikaa! Jopa niin pitkästä aikaa, että kuukausi on vaihtunut, eikä kunniamainintaa ole vielä näkynyt. Syy on monien yhteensattumien summa, joita en kuitenkaan lähde erittelemään.

Mutta asiaan: se kunniamaininta nimittäin tulee aktiivisista nuorista henkilöistä, jotka hakivat minulle henkilökohtaiseksi avustajaksi.

Jotkut väittävät, että avustajia on vaikea saada. Mutta minusta vaikeus on siinä, että vaikka me vammaiset olemme aika vaativia, niin hakijoita on suunnaton määrä ja valinta on vaikea.  Ja lisäksi kunnat maksavat mielestäni liian vähän palkkaa.  Ilmoitukseni herätti huomiota noin 300:n lukijan edestä, mutta lopulta hakemuksia tuli kuusi, joka on hyvä saavutus sekin.

Kiitänkin kaikkia hakijoita ja lukijoita, jotka ovat olleet asiasta kiinnostuneita! Ja toivotan hyvää syksyä ja pukin odotusta jo näin aikaisin. Niitä pukkejahan liikkuu jo nyt kaikenmoisia… =)