Esteettömyysblogi

Lähdin tässä tiistaina kauppakeskus Myyhyn ja Metropoliin ja arvaatte kai, minkä takia…tietenkin tyttöjä katsomaan! Mutta se ei ole varsinainen asiani.

Metropolissa on ainakin yksi piiloeste. Kun tulee Torikadulta sisään ja ajaa marketin ohi kahvilan ja Alkon lähelle (tosin minähän en ole kummassakaan koskaan käynyt), on vuorossa alamäki, juuri ennen Alkoa. (Kuinka kumman tavalla se Alko onkin aina mielessä, vaikka tämä ei olekaan kyseisen liikkeen mainos.)

Kyseessä on siis se mäki ja tolppa sen vieressä. Väkisin täytyy pujotella ja kun vielä ihmisiä tulee vastaan, on kaaos varsin kauhea. Minulle itselleni kävi niin, että vastaan tuli kaksi lastenvaunua ja äitiä. Tietenkin huomio kiinnittyi äiteihin, eikä suinkaan siihen tolppaan. Jouduin nopeasti kääntymään, ettei tolpan kanssa tulisi kolaria. Siinä samassa huomasinkin, että pääni oli liukuportaiden ulkopuolella ja silmälasini  poskella. Voitte vain kuvitella, kuinka huvittavaa oli, kun retkotin siellä liukuportaiden alla. Olipa hyvä, ettei kukaan nähnyt.

Pääsin kuitenkin jatkamaan matkaa.  Ja menin Alkoon hakemaan sieltä apua (mutten tietenkään nestemäistä), vaan pyyhkimään veritahran poskestani.  Tämä juttu siis kertoi niin sanotusta piiloesteestä, joka on joko rakentajan, rakennuttajan tai suunnittelijan munaus.  Ei se talo olisi siihen kaatunut, jos se este olisi poistettu tai ratkaistu jollain muulla tavalla. Ei siinä ollut sellaista ennen remonttiakaan.

Vähän sama juttu kuin Myyn ulkopylväät, joihin törmään melkein päivittäin Niskakadulta tullessa.  Ei ainakaan näin pikkujouluaikaan kannata törmäillä niin tolppiin kuin portaisiinkaan, muuten kuin nojaamistarkoituksessa. 

Tälle saa nauraa täysin vapaasti.  Kysymys on valokuvien siirrosta kännykästä tietokoneeseen. Kävi tässä päivänä muutamana, että kännykän kameran muisti tuli täyteen. Niinpä rupesimme tyhjentämään sitä. Kaikki sujui aluksi aivan normaalisti, mutta kun aloimme siirtää kuvia omiin tiedostoihin, niin tapahtui ihme juttu. Kuvia ei löytynytkään mistään!

Tarkistimme puhelimen muistin: ei muuta kuin tyhjää. Tuli pieni paniikki; pelkäsin menettäneeni kaikki kesäkuvat, reissukuvine päivineen. No, menimme Palvelutalon alakertaan ihmettelemään asiaa talon työntekijöiden kanssa. Työntekijät olivat juuri menossa kahville. Yksi heistä kuitenkin huikkasi: “Tarkistapas tietokoneen roskakori!”

Enhän minä tolvana ollut muistanut koko roskakorin olemassaoloa. Avasimme tietokoneen roskakorin ja siellähän ne kuvat killuivat! Onhan ihmisten roskakoreista löytynyt kaikkea saappaista kultakoruihin, niin miksei valokuviakin? Mitä opimme tästä: en usko, että yhtään mitään. Mutta muistakaa nyt tekin dyykata roskakorinne ja -laatikkonne. Sieltä voi löytyä mitä vaan.

Ensiksi haluan esitellä uuden kirjeenvaihtajani, Even, jonka kanssa olin muutamia päiviä sitten shoppailemassa. Kaikkihan alkoi siitä, kun kamerastani loppui filmi ja kännykkäkameran muistihan ei riitä kaikkiin niihin kuviin, joita otimme.

Niinpä läksimme etsimään aataminaikaiseen kameraani filmiä. Löytyihän niitä, mutta samalla huomattiin, että kamera olikin hajonnut. Niinpä kysyimme liikkeen myyjältä, onko heillä vastaavia kameroita. Digikameraan minulla ei ollut varaa, (eikä taida olla vieläkään).

Ensimmäisessä liikkeessä ei kameroita ollut, eikä myyjäkään itseasiassa tullut edes ulos palvelemaan minua, vaan avustajani kipitti edestakaisin liikkeen ulko-oven ja palvelutiskin välillä. Jatkoimme matkaa. Seuraavassa liikkeessä oli luiska, mutta eipä ollut sitten niitä kameroita. Luiskakin oli käytännössä melko hepponen tällaiselle monsterille. Palvelu oli kuitenkin suhteellisen hyvää.

Kolmannessa liikkeessä oli jo niitä vanhan hyvän ajan kameroitakin. Lisäksi (kirjeenvaihtajani mielestä hyvännäköinen) nuori miesmyyjä tuli ulos asti esittelemään tuotteita. Kyseisessä liikkeessä filmikamerat olivat hinnaltaan 70 euron luokkaa (ilman filmiä ja patteria), joten jätin asian mietintämyssyyn. Mietintämyssystä (toisin sanoen ystäväni kaapin pohjalta) löytyi kuitenkin käyttökelpoinen kamera, joka on minulla vielä toistaiseksi “lainassa”.

Mitä opimme tästä reissusta? Esteelliset pikkuliikkeet voisivat joko poistaa esteet tai kouluttaa henkilökuntaansa. Jos myyjä tulee ulos saakka palvelemaan pyörätuolissa olevaa asiakasta, on helpompi antaa anteeksi se, ettei liikkeeseen ole esteetöntä pääsyä. Palvelualttius on liikkeen maineelle vain hyväksi.

Ja jälleen Joensuuhun on tullut uusi liike (ravitsemus sellainen), jossa ei ole luiskaa. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Juu. Nyt se uusi tuoli seisoo huoneen nurkassa ja on vaihteeksi epäkunnossa. Voisin melkein sanoa, ettei siinä toimi yhtään mikään.

Tuomion mukaan siinä on ohjelmistovika. No mitenkä se ilmenee? Kärry pätkii ajaessa, eli pysähtyy viiden metrin välein. Ja jokaisen viiden metrin ajamiseen kuluu minuutti, koska vauhti on täysin nolla. Lisäksi säädötkään eivät enää toimi, joten joudun istumaan linkkuveistä muistuttavassa asennossa.

Tulimme ystäväni kanssa ajaen lauantaina koripallo-ottelusta Joensuun areenalta. Tuoli pysähteli vähän väliä ja parhaissa tapauksissa keskelle ajotietä.

Onko syypää valmistaja, maahantuoja, apuvälineyksikön väki vai korvien väli? Vai onko syyllistä edes tarpeen kysellä? Joka tapauksessa Pohjois-Karjalan henkilökunta ei suostu tuoliin koskemaan pitkällä tikullakaan. On kuulemma Päijät-Hämeen huolia.

Tässä minä siis istun, kelattavassa tuolissa. Kiroilen aika lailla. Ainakaan viikkoon en pysty itse liikkumaan.

Arvatkaa ottaako päähän?

Tulipahan oltua Lahdessa. Kolme viikkoa vierähti ja kevätkin saapui. Ja arvaatte varmaan (jos ja kun tunnette minut), ei tästäkään reissusta selvitty kommelluksitta.

Ensimmäinen tapaus sattui heti toisena kuntoutuksen päivänä. Kävin rahaa nostamassa keskustassa. Lahdessa käyneet tuntevat Trion kulman (paikallinen Iso Myy, Sello, Iso Omena, Itis, you got the point). No, kyllähän minä sinne selvisin, vaikka olikin jyrkkä nousu voitettavana. Pankkivisiittikin hoitui muitta mutkitta. Sen sijaan ulos tullessani aurinko paistoi silmiini niin, etten huomannut luiskaa.

Jokainen varmaan arvaa millaista jälkeä syntyy, kun tömistelee sähköpyörätuolilla alas portaita. Tump, tump, tump, pläts. Kolme riuskaa miestä onneksi auttoi minut maaasta takaisin sähköjaloilleni.

Joku oli siinä rytäkässä soittanut jo ambulanssin paikalle. Pojat tulivat ja putsasivat verisen silmäkulmani. Lupasivat sitten kyydin kaupanpäällisiksi, mutta eipä tuolini mahtunut auton kyytiin. Piti soittaa pelastuslaitoksen auto avuksi, ja vilkut päällä autot kuskasivat minut takaisin kuntoutukseen.

Selvisinpä koko hommasta mustelmitta, vaikka kunnia vähän kärsikin. Mainehan siinä samalla kasvoi, sillä tuttuja oli paljon paikalla. Tässä teille sisääntulo Nissen tyyliin.

Klara vappen!

Lukijani, et varmaankaan ole asiantuntija pyörätuoliteknologiassa. Tämän luettuasi tiedät siitäkin aiheesta vähän lisää.

Kaikki tapahtui keskiviikkona, kun halusin käydä kaupungilla. Huomasin kyllä jo lähtiessäni, ettei sähköpyörätuolini oikein kulkenut kuten pitää. Sitten kirjastolla käydessäni tuolini pysähtyi yht’äkkiä. Minulta paloi… ei pinna, vaan hiilet tuolista. Ja pinnakin sitten pienellä jätöllä, tilanteen tajuttuani.

Sain tuolini vaivoin käyntiin ja pääsin takaisin talolle. Huippunopeus ei ollut lähelläkään kävelyvauhtia, pikemminkin etanan luokassa. Jos olisi kesä, olisi sekin luultavasti mennyt ohi, mutta nyt se liukasteli jäätiköllä.

Nähkääs, tuolin sähkömoottori vaatii hiiliä jäähdytykseen ja ne täytyy vaihtaa uusiin vähintään kerran vuodessa. Yleensä se kuitenkin tapahtuu vasta, kun matka on katkennut nolosti jossain kaupungilla pörrätessä. Edellisen kerran tuolini jätti minut kadun varteen viime elokuussa.

Onneksi ehdin eilen syömään, kun talon avustaja vähän täräytti tuolia. Koko illan istuin sitten tietokoneen ääressä, kun tuoli ei enää pihahtanutkaan. Aamulla talon(monitoimi)mies Matti vaihtoi sitten uudet hiilet.

Tällainen kommellus tällä kertaa.

Myy myy. Myy.

Jouduin jälleen liemeen. Soppa keitettiin Isossa Myyssä, jonka ravintola-Buffassa olin syömässä eilen. Kattilana toimi hissi. Ruoka oli kyllä hyvää – sekä aterialla että jälkisotkussa.

Ravintola sijaitsee ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä, jonne pääsee pyörätuolilla tai vaunuilla vain käyttämällä äärimmäisen hankalaa ja supervanhanaikaista hissiä. Siirtyäkseen kerrosten välillä täytyy painaa nappia pohjassa koko matkan ajan. Samanlaisia on Joensuussa enää urheilutalolla ja jäähallilla.

Ne kuitenkin toimivat. Tämä Myyn hissi ei petti minut jo toisen kerran. Alas se kyllä kulkee, mutta ylös mennessä hissi alkaa valittaa ylipainoa. En tosin usko syöneeni niin paljoa – varsinkaan kun en ensimmäisellä kerralla käynyt edes sisällä ravintoloissa. Hissin painoraja on hulppea 400 kg, eikä kauniimpi avustajani paina mitään.

Hysteerisen tapahtumasta teki avun saannin vaikeus. Pienen tuumailun jälkeen avustajani kirjaimellisesti kiipesi ulos kopista ja lähti etsimään henkilökuntaa. Kun sitä ei löytynyt, soitimme Kone Oy:lle, josta hälytettiin talonmies paikalle. Hänkään ei saanut mitään toimimaan, mutta sattumalta hissi kuitenkin starttasi. Tähän kaikkeen tuhlautui tovi jos toinenkin.

Ihmettelen syvästi, miksi niinkin ison rahan hankkeessa kuin Myyssä on tingitty esteettömyysratkaisuissa. Jos joku vielä näkee minun pyrkivän kyseisiin ravintoloihin, lupaan olla puoli vuotta syömättä suklaata (tapahtukoon se sitten hississä tai sen ulkopuolella).

Hei lukijat!

Alkuun kaksi epilogia. Ensinnäkin pahoittelut hiljaisuudesta, joka on ollut monien asioiden summa. Takaan kuitenkin, ettei se johdu sanomisenpuutteesta . Toiseksi tiedotusluontoinen asia. Puhelinseikkailut on nyt seikkailtu ja minulla on uusi komea kännykkä. Vieläpä kamerasellainen ja sen kuvilla tätäkin kirjoitusta höystetään.

Nooo, päivän aiheeseen, joka on televisionvertailuvisiitti Joensuun Kehä III:lle, eli Prisman ympäristöön. Siellähän on melkoinen eloktroniikka- ym. tukkuliikkeiden keskittymä. Enpä olisi ennalta arvannut miten vaikeaa niinkin uudessa miljöössä on liikkua pyörätuolilla.

Kaikki alkoi kyllä hyvin, kun taksikin oli ihan ajallaan hakemassa ja maltoimme kärsivällisesti odottaa palvelua Prismassa. Mutta sitten pitikin vaihtaa muihinliikkeisiin ja edessä oli tällainen maisema:

Ensimmäisistä kahdesta kuvasta lumikasojen tarkka sijoittelu kulkuväylille. Ensimmäinen kasa tuli vastaan, kun yritimme seurata suojatien osoittamaa reittiä. Liikenne sääntöjen noudattamisesta rangaistaan, sillä ainoat vaihtoehdot olivat palata takaisin tai karauttaa alas korkealta reunakiveltä.

Toinen kasa tuli vastaan suojatiellä, mikä näkyy erityisesti kolmannessa kuvassa. Tällä kertaa valitsin avustajan painostamana harvemmin suosimani “offroad”-asenteen, eli karautin ylös vaivalloisesti nurmikon kautta.

Viimeinen kuva osoittaa nimeltä mainitsemattomien elektroniikkaliikkeiden puoleensavetävyyttä. Paikalla olleiden lähteiden mukaan koko liikettä ympäröivä korkea kiveys nostatti allekirjoittaneessa huudahduksia, kuten “onpas v****mainen ratkaisuu” ja “tällaistakin vielä on”.

Blogin kirjoittajat kohdistavatkin ihmetyksensä 2010-luvun Suomen automarkettikulttuuriin. Miten on mahdollista, että huonosti liikkuvia ei ole huomioitu suunnittelussa lainkaan. Edes tavallisen jalankulkijan – joita autoilijatkin ovat! – ei ole hyvä liikkua noissa miljöissä.

Hyi, Prisma, häpeä!

Kävinpä tässä taas pari kertaa paskalla. Meillä homma toimii niin, että soitetaan talon avustajille, jotka auttavat meikäläisen pöntölle ja lähtevät jatkamaan töitään toisaalle. Kun torttu on valmis, soitetaan taas avustajat hätiin ja he auttavat takaisin pyörätuoliin.

No, nythän meillä on tämä uusi hieno kutsujärjestelmä. Homma sujui hyvin pöntölle asti ja sain asiani hoidettua kiitettävästi. Sitten lähetin kutsun ja jäin tyytyväisenä odottamaan apua. Sitä ei kuulunut, joten laitoin toisen kutsun. Ja kolmannen. Ja vielä aika monta, kunnes luovutin ja totesin jossain olevan vikaa. Toivottavasti vain ei päässäni.

Onnekseni avustaja muisti minut ennen kotiinsa lähtöä tai olisin saanut kiikkua siinä yöhön asti. Aikaa tuhlaantui tällä kertaa noin kaksi ja puoli tuntia.

Tänään kävi sitten ilmi, että vessan kutsulaitteen johdot oli asennettu miten sattuu, eikä mitään kutsua koskaan lähtenyt. Avustajia tästä on titenkin turha syyttää, koska he eivät uudistusta halunneet. Kuulin myös, että sama ongelma on havaittu useissa vessoissa.

Mietin vain kuinka monta ongelmatilannetta uusi järjestelmä vielä aiheuttaa ennen kuin se saadaan toimimaan kunnolla. Hyvää päivänjatkoa kaikille istujille!

Paraneeko avustus, vähevätkö ympätistön esteet? Nimittäin vammaisten saadessa uusia puhelimia. Kokemukseni mukaan, ei sinne päinkään.

Saamme juuri taloomme uudet sisäpuhelimet. Siinä se pian komeilee uuden GSM:ni vieressä. Järjestelmä tulee olemaan suunnilleen sama kuin minulle tutussa Lahden kuntoutuskeskuksessa. Hälytyskutsu menee suoraan lähimmän avustajan kännykkään, jolloin kaikkien viestien ei tarvitse kiertää tukikohdan kautta.

Uusi järjestelmä on nykyaikainen, kun vanha systeemi on lähinnä 70-lukua. Ihannetapauksessa palvelu nopeutuu selvästi, eikä avustajien tarvitse ravat portaissa ylös-alas koko päivää. Uusi tilanne on siis esteettömämpi sekä avustajien että avustettavien kannalta.

Mutta lopputuloksella on myös hintansa. Asukkaiden vuokrat tulevat nousemaan alkuvuodesta huomattavasti johtuen ilmeisesti laitehankinnoista, käyttökustannuksista ja arvatenkin lisääntyvästä huollon tarpeesta. Uskallan epäillä, että palvelu ei todellisuudessa nopeudu ja että uusi järjestelmä on myös epävakaa.

Sellaista tekniikan kanssa kikkailu tuppaa olemaan, mistä esimerkki on myös oma GSM:ni. Mutta katsotaan nyt tulevaisuuteen, onko se hintansa väärti.