Esteettömyysblogi
Ahneella on jouluna -piiip- loppu
Kommentit poissa käytöstä
Terve vaan kaikki ja hyvää joulunaikaa! Huomenna on muuten talvipäivän seisaus, en tiedä mikä seisoo ja kellä, mutta sanovat että valon määrä alkaa kuulemma lisääntymään. Saas nähdä.
Mennään asiaan välillä. Ne jotka ovat lukeneen aikaisemman kirjoituksen huomaavat, että tämä on kokonaan toisenlainen. Tätä kyllä saa kokeilla kotona ja varsinkin vieraissa. No joo, olin tässä muutama vuosi sitten joulun vietossa Invalidiliiton Lahden Kuntoutuskeskuksessa ja siellä on tunnetusti hyvä joulu, puhumattakaan jouluruuista ja -juomista.
Kuinkas ollakaan, minulle sattui sellainen kiusanhenkinen avustaja, nimeltään Tiia (jos hän lukee tämän niin tunnistaa kyllä itsensä!). No, menimme sitten syömään ja hän alkoi latelemaan lautaselle ruokaa ohjeideni mukaan ja vähän ohikin. Siihen aikaan vielä oli niin sanottu seisova pöytä, onhan se toki vieläkin mutta hieman toisessa muodossa. Sivumennen sanoen, onko kukaan kuullut istuvasta pöydästä? Joka tapauksessa, ruokaa oli viimein lautasella niin paljon kun sille sopi ja vielä kukkurallinen päälle. Ja minä poika ahneuksissani vedin naamani täyteen. Uskokaa tai älkää, niin olipahan kamala olo koko alkuillan. Kuten siihen aikaan oli tapana, talo tarjosi illalla juomaa kuten viskiä, konjakkia ja likööriä yms. sekä myös kahvia. Tuntien oloni, tämä samainen avustaja tuli kysymään, että “ottaisitko paukun? ” Ette arvaa, kuinka hyvää se oli, sillä viski alkoi sulattamaan melko nopeasti painetta mahassa.
Tämä siis myös neuvoksi muille, muun muassa tälle vieressä istuvalle avustajalle. Olen kuullut pikkulintujen visertävän, että hänelle viime vuonna kävi suunnilleen samalla tavalla. Jouluruuat maistuivat vähän liian hyvin, eikä loppuillan olotila ollut kovin kevyt.
Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ahneella on semmoinen loppu. Ja sen, että yleensä sopiva alkoholijuoma helpottaa oloa, mutta sitäkään ei pidä kovin ahneesti alkaa nauttia.
Nyt luultavasti vaikenen joulun ajaksi ja toivotan kaikille hyvää joulua ja uuden vuoden odotusta!
Muistoja Lahden joulunvietosta. Muistakaa syödä hillitysti!
Viihde on juoksuttanut
Kommentit poissa käytöstä
Hyvää iltaa huonot ja hyvät lukijat!!!
Olemme ylittäneet 20 000 lukijan rajan! Eiköhän ylitetä 40 000 raja. Tiedä vaikka pääsisimme Guinnesin ennätysten kirjoihin. Tämä on luultavasti liikaa toivottu.
Onhan minulla jotain kerrottavaakin. Olin mainoksen uhri ja menin ostamaan erään paketin. En viiti sanoa minkä. Jokainen joka on nähnyt minut isossa myyssä avustajan kanssa, tietää varmasti mistä on kyse. Ja voin kyllä sanoakin, että elisa paketti on tuonut minulle enemmän harmaita hiuksia kuin, kuin esimerkiksi väärin ajetut polkupyörät.
Odotin tätä pakettia jonkun aikaa. Pistin sen televisioon kiinni, mutta kuinka ollakkaan, kaikki kanavat ei näkyny. Vaihdoin johdot toiseen digiboksiin ja sama homma. Kaikki kanavat eivät näkyneet. Panin digiboksin viritykseen, eikä tapahdu mitään. Menin elisashoppiin hakemaan neuvoa, ainakin, oikeasti, 10 kertaa!!! Tämä on tosi. Tänään vihdoin alkoi selvitä, että toisen digiboksin korttia ei oltu aktivoitu. Voihan V.K.P.! Tiedättehän mitä tämä tarkottaa. Tänään alkoi olla hermot jo niin kireänä, että meinasin heittää koko vehkeen koivuun.
Sitten kuitenkin alkoi selvitä, elisan liikkeen ystävällisellä avulla, että minulla on johtoja liikaa kiinni. En vain tiedä missä. Useimmiten niitä on vähän liiankin vähän kiinni. Tämä viikko on ollut kyllä kaikkien aikojen pyöränrenkaita kuluttavin.
Täytyy tästä mennä vielä illallakin tyttöjä tiiraamaan ja kiusaamaan. Koska hekin kiusaavat minua. Heh heh! Hyvää viikonvaihdetta ja ottakaa lievästi energia juomaa, kun ei valitettavasti olla Keski-Euroopassa, jossa saa vähä parempaakin. Nimimerkillä omaa kokemusta.
Uusi munkkipaikka avattu
Kommentit poissa käytöstä
Heippa vaan kaikki märän ystävät ja myös kuivan – en sano minkä kuivan. Siitä puheenollen tänne on taas ilmestynytuusi kahvila, huomasin kun kävin torstaina hakemassa Elisan viihdepaketin, sisältää muuten myös sitä aikuisversiota.
Kun menin sisään Centrumiin huomasin, että kahvio oli jo auki ja avajaiskahvit tarjolla. Samalla huomasin jotain kummallista siinä niin sanotulla terassilla, jotain johon kiinnitin heti silmäni.
Nimittäin niinkuin kuvista tulette huomaamaan, pöydät ja tuolit olivat hiukan kulkureitin tiellä. Satuimme kuitenkin avustajani kanssa näkemään kahvion ja konditorion omistajan, jolle sanoimme asiasta ystävällisesti. Tämä luopasi korjata asian seuraavana aamuna.
Tässä huomaatte mikä oli vikana. Ihmiset eivät päässeet kulkemaan kassien, eikä pyörien tai rattaiden kanssa. Kiinnitin tähän heti huomiota.
Kahvilan avajaiset vetivät tuvan täyteen väkeä.
Tässä eräs rollaattorin käyttäjä, joka tuli kahvilta.
Äsken kun kävin jälleen vakituista reittiäni kulkien Centrumissa, niin huomasin pöytien olevan loistavasti sijoitettuna. Tästä kiitän mainitun kahvion omistajaa. Piipahtakaapa kahvilla Heinosella!
Ps. Jouduimme avustajan (joka muuten sattui olemaan uusi) kanssa käymään kaksi kertaa postissa. Postin virkailijalla oli huono päivä ja avustajallani ei ollut henkkareita mukana, joten jouduimme käymään kämpillä hakemassa todistuksia, koska en pysty itse allekirjoittamaan papereita. Ihmettelen vaan, kun siellä oli sitten toinen virkailija, eikä hän edes kysynyt henkilöllisyystodistuksia ja jouduimme tekemään ihan turhaan toisen reissun. Postin virkailija saisi mennä itseensä ja kuvitella minun tilannettani. Ei millään pahalla, harmi vaan kun ei ollut silloin kameraa mukana. Tai oli mukana, mutta oli pussissa.
Tulen vielä kirjoittamaan toisenkin, ehkä pidemmän jutun Postin toiminnasta.
Hölmöilyä Rantakylän metsissä
Kommentit poissa käytöstä
Terve taas, ja kaunista päivää lukijani, mikäli teitä vielä on? Olen ollut jo viikon hiljaa. Tällä seuraavalle jutulle, josta kerron, saa nauraa ihan vapaasti, enkä loukkaannu omalle tyhmyydelleni ollenkaan.
Ja tarina alkaa…
Lähdin eilen iltapäivällä kruisailemaan kohti Rantakylää, ja päämäärässäni olin puolen tunnin ajon jälkeen. Olin kyläilemässä noin kolmisen tuntia, ja lähdin sitten katselemaan Rantakylää, olisiko siellä nättejä pimuja. En kuitenkaan kerro, oliko. Se jääköön arvailujen varaan.
Lähdin sitten keskustaa päin, vähän niinkuin sivureittiä pitkin, ja ennen pitkää huomasin olevani melko eksyksissä. Viimein löysin itseni Lidlin kohdalta. Kuinka ollakaan, käännyin vielä siitäkin väärään suuntaan ja saavuin rakenteilla olevaan isoon liikenneympyrään. Kyllähän siellä viittoja oli, mutta jokainen näytti eri suuntaan.
Viimein löysin vanhan Joensuun sinisen tien, jota pitkin köröttelin kolme kilometriä saapuen lopulta palvelutalolle. Huvittavinta tässä oli se, että en kääntynyt heti rantakylästä vasemmalle, vaan ajoin suoraan metsään!
Ja siellähän ei viittoja ollut..
Siitä annan kaupungille pienen näpäytyksen, sillä sivuteillä opasteita on todella huonosti. Vaikka olen kymmenen vuotta asunut Joensuussa, en vieläkään muista kaikkia niitä. Samoin ulkopaikkakuntalainen eksyisi, jos joutuisi laillani hortoilemaan metsässä, ja vielä selvinpäin!
Olisi todella hyvä, jos Raatekankaan ja Siihtalan välillä olisi selvät tienviitat, joista tietäisi, minne kääntyä. Samoin muuallakin kaupungissa ei välillä tiedä minne kääntyä, vaikka itse olen semmoinen jästipää, että käännyn juuri toiseen suuntaan, kuin pitäisi. Onneksi oli lämmin ilma!
Naurakaa nyt oikein kunnolla facebookilaiset ja muut!
Ruusuja ynnä muuta.
Kommentit poissa käytöstä
Terve rakkaat lukijat. Olen ollut vähän aikaa hiljaa, koska on ollut pirunmoisesti puuhaa. Olen ryhtynyt jälleen puutarhuriksi, ruusunkasvattajaksi. En kyllä mielelläni tee sitä, mutta takapuoleni on niin piikkejä täynnä, että se tuntuu “hirveälle.” Kävin maanantaina terveyskeskuksessa kutisemassa. Lääkärillä on melkoiset rohdot jotka täytyy pistää molempiin kankkusiin, ainakin lauantaisin. Ja sitten saa nähdä miten jatketaan. Ainiin, minulla on ihan uusi varatoimitussihteeri, joka on jälleen kerran yliopistomiehiä, joka yrittää kirjoittaa gradua opiskelujen päätöstyönään. En tiedä, onnistuuko (-Tulee onnistumaan t. VTS).
Se siitä ruususta, mutta kävin äsken rahanhaussa. Eihän siellä paljoa olekaan, mutta enemmänkin voisi olla. Kun aurinko on alkanut paistamaan, tiet ovat alkaneet pettämään pyörien alla. Siksi jälleen kerran pyydän kaupunkia lanaamaan kaikki jalkakäytävät niin puhtaaksi kuin mahdollista, jolloin kaikilla on mukavampi kulkea ja pääsemme kaikki “hankien” läpi helpommin ja esteettömämmin.
Hyvää viikonloppua ja eläkee ihmisiksi!
Tunarointia
Kommentit poissa käytöstä
Hei kaikki lukijani! Tunaroin taas eilen kunnolla. Meillä on palvelutalomme keilailuvuoro aina keskiviikkoisin. Eilen (maanantaina) yritin olla älykäs ja lähteä mukaan keilaamaan. Tilasin itselleni taksin, joka ei kuitenkaan koskaan tullut. Niinpä lähdin ajamaan kuntokeitaalle lumisessa ja liukkaassa kelissä.
Kun pääsin perille minulta kysyttiin “kukas sinä olet?” Esittelin itseni ja siihen kuntokeitaan työntekijä vastasi, ettei siellä ole mitään keilausta maanantaisin vaan vuoromme on keskiviikkona. Arvatkaa nolottiko ja harmittiko kun täytyi ajaa vielä takaisinkin.
Lahopää kun on, niin muistan olevinaan aina kaikki paperit ulkoa ja en koskaan lue niitä. Ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta kun minä töppäilen näin, eikä varmasti myöskään viimeinenkään. Kaiken lisäksi olin täysin selvinpäin.
Mitä opimme tästä? Olen niin itsepäinen pässi ja lahopää, etten ainakaan minä oppinut yhtään mitään. En luultavasti tästä eteenpäinkään käy lukemassa ilmoitustaulua, kuten ei kukaan muukaan talomme asukas. Yrittäkää olla fiksumpia älkääkä tehkö samanlaisia munauksia kuin tämä allaoleva naama.
Pilkka sattui omaan nilkkaan.
Kommentit poissa käytöstä
Hei kaikki rakkaat, ja vähemmän rakkaat lukijani! Kuten muistatte viime kirjoituksessani naljailin Kuopiolaisille ja yleensäkin savolaisille. Eipä olisi kannattanut. Sain rangaistuksen heti seuraavana päivänä. Jouduin nimittäin sairaalaan. Minulla oli suoli tukossa ja sen takia minun vatsani pullotti kuin lehmän utare. Vietin sairaalassa useamman päivän ja nyt olen lääkekuurilla. Silti olen edelleen sitä mieltä, että Kuopio tulisi vähintään räjäyttää. 
Tutkimusten aikana, paras tapahtuma oli tähystysoperaatio. Kun lamppu tavoitti tukoksen, pääsi minulta mojova pieru ja kaiken lisäksi muutakin. Tämä tapahtui vielä toisen kerran. Voi sitä lääkäri raukkaa. Mutta itsepähän on ammattinsa valinnut. Sairaanhoitajatkin naureskelivat tapahtumalle vaikka joutuivat siivoamaan. Onneksi kaikki tämä on yleistä kyseisen operaation kohdalla. Operaatio ei tosin ole maailman mukavin.
Joulu tulla jolkottaa ja huomenna jouluisia ajatuksia tai ajattelemattomuuksia. Jos vaan tältä joulukiireeltä ennätän
Vammaisena VR:n kyydissä
Kommentit poissa käytöstä
Hei vaan, taas, köyhät ja rikkaat lukijani!
Jatkamme viikon teemalla, eli männätorstaisella reissullani. Junat ovat tasapuolisesti myöhässä vähintään puoli tuntia, oli kyydissä omilla jaloillaan kulkevia tai pyörätuolissa istuvia asiakkaita. Junatyyppein välillä on kuitenkin eroja näin vammaismatkustajan näkökulmasta.
Matkustin menomatkan Pendoliinolla Penteliinöllä, jonka ongelmat alkoivat jo ovella. Ovet ja käytävät ovat kapeita, joten tällaisella isohkolla sähkärillä vaatii tarkkuutta ja hermoja, vähän turhankin kanssa. Sen sijaan itse pyörätuolipaikalla oli tilaa riittävästi. Junaan ajaminen oli Joensuussa helpompaa kuin Helsingissä, sillä laiturin korkeus on parempi. Kuinka ollakaan, Helsingissä oli luiskasta huolimatta melkein pystysuora pudotus junasta poistuttaessa. Onneksi en ollut nauttinut mitään vettä vahvempaa. Muutenkin hirvitti. Juna lähti Joensuusta kello viideltä aamulla, joten rauhallista tunnelmaa voi ainakin kehua.
Paluumatka kesti tietenkin luvattua pidempään. Vaikka olimme vaihtaneet liput tuntia aiemmin lähtevään junaan, pääsimme Joensuuhun suunnilleen samaan aikaan kuin myöhäisemmän junan aikataulu oli. InterCityjen vaunut ovat huomattavasti tilavammat liikkua. Iltajuna kun oli, kanssamatkustajia riitti koko matkalle. Vaunujen ylätasanteella oli ravintola, mutta minähän en sinne tietenkään päässyt pyörätuolilla. Kuuntelin vain kun pullot kilisivät ja kallot pulisivat viikonlopun alun kunniaksi.
Kaiken kaikkiaan matka sujui suhteellisen leppoisasti. Mitä nyt meinasin tukehtua ahneuttani ruokaan välillä. Olen matkustanut viimeksi junassa kymmeniä vuosia sitten, konduktööri- eli matkatavaravaunussa, jossa vielä silloin oli myös vankikoppi nurkassa. Täytyy sano, että junamatkustamisen puitteet ovat kehittyneet huomattavasti. Vielä kun VR:llä opittaisiin pysymään aikatauluissa…
Torstaina kerron sitten lisää kokouksesta ja kansanedustajien paskanjauhannasta.
Opettavaisia tarinoita 3.
Kommentit poissa käytöstä
Terve taas!
Jatkan taas näitä hulluttelukertomuksiani. Tässä muutama kymmentä vuotta sitten tuli kaveri kotiini Orimattilaan käymään. Istuimme iltaa isäni kanssa saunakammarissa. Lähdimme siitä sitten asunnolleni noin 1,5 km päähän.
Hulluja kun molemmat olemme, päätimme kilpailla, kun on ennemmin asunnollani. Siellä meitä jo odotti silloinen avustajani. Älkää käsittäkö väärin, mutta hän oli virolainen. Ajoimme niin lujaa kun ikinä pääsimme, toinen sähärillä, toinen kelattavalla. Koska paikka oli tuttu, päätimme oikaista. Kuinka ollakaan, tiellä oli lapsia leikkimässä. Silmäkulmastani olin näkevinäni, että joku on tulossa sivusta suoraan eteemme, joten löin jarrut pohjaan. Seurauksen voitte arvata…
Tuolini oli etupyörävetoinen ja pienillä jalkalaudoilla varustettu, joista niistäkään ei ollut apua, kun lensin nenälleni. Kaiken lisäksi kassissani kauppatavaroita ja ehkä muutakin. Kassi lensi suoraan päälleni ja vauhditti kaatumistani. Tuloksena oli, että kaaduin suoraan kylki ja naama edellä rosoiseen tienpintaan. Kaveri huusi: “Älä perkele!”
Kun palokunta ja invataksi tulivat paikalle, tärkein hokemani oli: “Nostakaa minut äkkiä ylös! Perse palaa!” Luulin, että vanhanaikaisten akkkujen korkit olisivat auenneet ja akkuvedet olisivat valuneet maahan.
No, mentiin sitten sairaalaan. Pääsin naamaompelimoon, sananmukaisesti. Naamassani oli lähtiessäni lääkärin mukaan ainakin 21 tikkiä. Olin varsin huvittavan näköinen päästessäni kotiin. Eihän siinä sitten muuta kuin jatkettiinkaverin kanssa iltaa. Tai sitten aamua.
Opimmeko tästä mitän? En tiedä. Tuskin.
Älä kokeile tätä kotona eli Opettavaisia tarinoita 2.
3 kommenttia
Olin noin seitsemän vanha, ehkä vähän vanhempikin. Olin juuri saanut kelattavan eli manuaalin pyörätuolin. Kylän muut pennut olivat tietysti heti innoissaan kokeilemassa tuolin työntämistä. Äiti oli kyllä mukana ensi alkuun, mutta myöhemmin hän alkoi luottaa meihin (tai nimenomaan tyttöihin, jotka olivatkin innokkaampia kuljettamaan minua).
Kotikatuni oli hiekkapäällysteinen, ja siinä oli hirveä kivimurska pinnassa. Kerran sitten kävi niin, että tuoli pääsi työntäjän käsistä irti, ja minä poika huristelin holtittomasti, käännyin ympäri ja jatkoin matkaa takaperin. Murskepäällysteen alkaessa lensin nurinniskoin ja turvalleni. Pääni osui suoraan terävään kiveen.
Ei siinä sitten muuta kuin lääninsairaalaan. En muista, pääsinkö ihan ambulanssikyydillä. Lääkärillä oli kyllä hauskaa, kun he ompelivat kovaa päätäni umpeen (olisi voinut ommella suunkin, ajattelette ehkä nyt). Äitini tietysti pelästyi kuollakseen, mutta antoi meidän tenavien mennä onneksi edelleen keskenämme.
Tarinan opetus on, että uskaltakaa luottakaa lapsiin ja nuoriin. Välillä voi toki tulla reissu sairaalaan, mutta se kuuluu asiaan ja valtaosa selviää silti tai ehkä juuri siitä syystä ihan täyspäisiksi aikuisiksi.
