Esteettömyysblogi
Terassi, lonkero ja vammaiset
Kommentit poissa käytöstä
Heippa vaan ja kaunista terassipäivää lukijani!
Tämä on kyllä niin sopiva aasinsilta tälle aasille tästä ikuisuusasiasta, nimittäin terasseista. Olen joka vuosi, niin kauan kuin olen ollut Joensuussa, kirjoittanut samasta aiheesta. Nimittäin toisaalta terassien pienuudesta ja luiskien puutteesta ja toisaalta katukäytävien kaventumisesta.
Enhän minäkään huomaisi, jos istuisin terassilla, että polkupyörät ja muut vempeleet ovat terassien edessäkin tiellä. Varsinkin kun on nauttinut vähän sitä alkomahoolia, silloin ei tulisi huomattua sitäkään vähää.
Pyydän arvoisia ravintoloitsijoita, mainittakoon tässä yhteydessä että heillä on kyllä mahdollisuus valikoida asiakkaansa, että he ottaisivat huomioon liikuntavammaiset ja muuten huonosti kulkevat – enkä nyt tarkoita viinan voimasta hoippuvia. Kyllähän se meilläkin on oikeus istua auringossa ja nauttia esimerkiksi muutama lonkero.
Koittakaa nyt ennen kesää hoitaa asiat niin, että useammalle kuin yhdelle tai kahdelle terassille pääsee kaikki ihmiset. Vai ovatko vammaiset ihmisiä?
Taiteilijan haudalla
Kommentit poissa käytöstä
Heippa taas, lukijani!
Erään viihdetaitelijan poismenon johdosta olen miettinyt median suhdetta kuolemaan. Se nyt tiedetään, että taiteilijana on raskasta. Myyntiartikkelina on oma persoona, omat ajatukset, oma naama. Pitkiä juhlia ja selkääntaputtelijoita riittää. Useimmat viihdetaiteilijat käyttävät sitä kuuluisaa kuningasta. Media vahtaa selän takana silloinkin, jos elämä kääntyy alamäkeen. Onko riemukkaampaa raportoitavaa kuin se, että taiteilija N.N. eksyikin baariin, eikä onnistunut kömpimään enää keikkalavalle?
Sitten kun nämä henkilöt poistuvat keskuudestamme, on hyvä leikkiä surevaa ja unohtaa, kuinka ilkeä ihmiselle on tullut oltua ihan vain lehden levikin edistämisen nimissä. Sama koskee meitä tavallisia musiikin kuuntelijoita ja juorujen seuraajia. Vai mitä mieltä olette?
Hyvää viikonloppua.
Kaikki maailman köyhät…
Kommentit poissa käytöstä
Terve taas!
Viikon aiheella jatketaan.
Olette ehkä lukeneet aikaisempia, köyhyyteen liittyviä kirjoituksiani. Helsingin seminaarissa kävi ilmi, että köyhyys ei ole yksityisen ihmisen köyhyyttä, se koskee siis kaikkia. Yksinhuoltajia, vammaisia, alkoholisteja, asunnottomia, opiskelijoita, maahanmuuttajia, työllisiä ja työttömiä… Yhdessä meistä kertyy melkoinen joukko.
Suhteellisen köyhyysrajan alapuolella on Suomessakin yli puoli miljoonaa ihmistä, aina pikkulapsista vanhuksiin. En jaksa uskoa, että kaikki ovat vielä tässä, vaan osa ihmisistä ei joko kehtaa tai uskalla mennä niin sanotusti luukulle. Syynä voi olla paitsi jaksamisen, myös tiedon puute, mikä on myös yksi köyhyyden muodoista. En tiedä itsekään kaikkia sosiaaliturvan koukeroita.
Köyhyyttä löytyy myös työtätekevien ihmisten keskuudesta. Kovin pienipalkkaista, pätkittyä ja epävarmaa työtä tekevät ihmiset eivät voi luottaa toimeentuloonsa, vaan joutuvat tekemään useita töitä selviytyäkseen. Köyhyyttä sekin, jos ihminen joutuu tekemään ympäripyöreitä päiviä huonoilla työehdoilla normaalin toimeentulon eteen. Siinä vaiheessa laulua “Mä joka päivä töitä teen” kuulostaa katkeralta ivalta.
Kun kuuntelin kansanedstajien kauniita sanoja, niin minua kieltämättä rupesi naurattamaan, sillä tiedän takuulla, ettei niitä tulla käytännössä lunastamaan. Siispä kaikki köyhyydestä kärsivät, menkää sinne sosiaalitoimistoon ottamaan selvää asioista. Ja jos sieltä ei haluta kertoa totuutta, verkostoituminen toisten köyhien kanssa kannattaa aina. Parhaat vinkin kulkevat epävirallisia teitä.
Tämän aiheen käsittely loppuu nyt tältä erää tähän.
Vammaisena VR:n kyydissä
Kommentit poissa käytöstä
Hei vaan, taas, köyhät ja rikkaat lukijani!
Jatkamme viikon teemalla, eli männätorstaisella reissullani. Junat ovat tasapuolisesti myöhässä vähintään puoli tuntia, oli kyydissä omilla jaloillaan kulkevia tai pyörätuolissa istuvia asiakkaita. Junatyyppein välillä on kuitenkin eroja näin vammaismatkustajan näkökulmasta.
Matkustin menomatkan Pendoliinolla Penteliinöllä, jonka ongelmat alkoivat jo ovella. Ovet ja käytävät ovat kapeita, joten tällaisella isohkolla sähkärillä vaatii tarkkuutta ja hermoja, vähän turhankin kanssa. Sen sijaan itse pyörätuolipaikalla oli tilaa riittävästi. Junaan ajaminen oli Joensuussa helpompaa kuin Helsingissä, sillä laiturin korkeus on parempi. Kuinka ollakaan, Helsingissä oli luiskasta huolimatta melkein pystysuora pudotus junasta poistuttaessa. Onneksi en ollut nauttinut mitään vettä vahvempaa. Muutenkin hirvitti. Juna lähti Joensuusta kello viideltä aamulla, joten rauhallista tunnelmaa voi ainakin kehua.
Paluumatka kesti tietenkin luvattua pidempään. Vaikka olimme vaihtaneet liput tuntia aiemmin lähtevään junaan, pääsimme Joensuuhun suunnilleen samaan aikaan kuin myöhäisemmän junan aikataulu oli. InterCityjen vaunut ovat huomattavasti tilavammat liikkua. Iltajuna kun oli, kanssamatkustajia riitti koko matkalle. Vaunujen ylätasanteella oli ravintola, mutta minähän en sinne tietenkään päässyt pyörätuolilla. Kuuntelin vain kun pullot kilisivät ja kallot pulisivat viikonlopun alun kunniaksi.
Kaiken kaikkiaan matka sujui suhteellisen leppoisasti. Mitä nyt meinasin tukehtua ahneuttani ruokaan välillä. Olen matkustanut viimeksi junassa kymmeniä vuosia sitten, konduktööri- eli matkatavaravaunussa, jossa vielä silloin oli myös vankikoppi nurkassa. Täytyy sano, että junamatkustamisen puitteet ovat kehittyneet huomattavasti. Vielä kun VR:llä opittaisiin pysymään aikatauluissa…
Torstaina kerron sitten lisää kokouksesta ja kansanedustajien paskanjauhannasta.
Älä kokeile tätä kotona eli Opettavaisia tarinoita 2.
3 kommenttia
Olin noin seitsemän vanha, ehkä vähän vanhempikin. Olin juuri saanut kelattavan eli manuaalin pyörätuolin. Kylän muut pennut olivat tietysti heti innoissaan kokeilemassa tuolin työntämistä. Äiti oli kyllä mukana ensi alkuun, mutta myöhemmin hän alkoi luottaa meihin (tai nimenomaan tyttöihin, jotka olivatkin innokkaampia kuljettamaan minua).
Kotikatuni oli hiekkapäällysteinen, ja siinä oli hirveä kivimurska pinnassa. Kerran sitten kävi niin, että tuoli pääsi työntäjän käsistä irti, ja minä poika huristelin holtittomasti, käännyin ympäri ja jatkoin matkaa takaperin. Murskepäällysteen alkaessa lensin nurinniskoin ja turvalleni. Pääni osui suoraan terävään kiveen.
Ei siinä sitten muuta kuin lääninsairaalaan. En muista, pääsinkö ihan ambulanssikyydillä. Lääkärillä oli kyllä hauskaa, kun he ompelivat kovaa päätäni umpeen (olisi voinut ommella suunkin, ajattelette ehkä nyt). Äitini tietysti pelästyi kuollakseen, mutta antoi meidän tenavien mennä onneksi edelleen keskenämme.
Tarinan opetus on, että uskaltakaa luottakaa lapsiin ja nuoriin. Välillä voi toki tulla reissu sairaalaan, mutta se kuuluu asiaan ja valtaosa selviää silti tai ehkä juuri siitä syystä ihan täyspäisiksi aikuisiksi.
Toimii, ei toimi, toimii, ei…
Kommentit poissa käytöstä
Täällä sitä edelleen istutaan kuin paska tatti.
Että terve vaan!
Sain viime torstaina tuolini kylässä käymään. Se toimi noin 50 metrin matkan ja sanoi yhteistyösopimuksensa taas irti. En tiedä, onko vika miehessä vai miehissä, vaikkaan miehiä, eli korjaajia. Tuntuu vain niin ihmeelliselle, että tuoli on kolmatta viikkoa korjattavana, eikä sille ole tehty käytännössä mitään. Automiehet sanoisivat, että se on saanut vain valohoitoa, eli kunhan konepeltiä on vähän raotettu auringonpaisteelle. Eilen sitten katsoimme tuolia talonmiehemme kanssa, niin siellä on selvästi johtoja poikki.
Tässä voisi samalla todeta, ettei täällä palvelutalossakaan paljoa kavereita näy. Muilla asukkaillakin on ihan omat kaveripiirinsä, joihin on hyvin vaikea tunkeutua. Eikä väkisin oikein viitsi. Niin että ei täällä muita näy kuin talon avustajia ja nämä minun rakkaat (ja taitavat, viisaat ja kallisarvoiset, kultaakin kalliimmat, toim. huom.) henkilökohtaiset avustajat.
Uskokaa huviksenne, “tarina on tosi”, kuten laulussa sanotaan. Facebookistakaan ei oikein ole sosiaalisen elämän pelastajaksi, sillä en voi kirjoittaa mitään sen jälkeen, kun henkilökohtainen avustaja lähtee kotiinsa. Onhan minulla koneessa kirjoitusohjelma, mutta sen käyttäminen vaatii hurjasti keskittymistä ja kaikki voimani. Luen kyllä mielelläni kirjoituksianne ja nauran niille paskaisesti. Hähhää!!
PS. Valoa ikkunassa tai tunnelin päässä tai miten sen nyt sanookaan: talonmies kävi äsken valamassa toivoa ja sanoi, että SAATTAA olla, että saan tuolini vielä tänään käyttööni! Hahhaa!
Menin sitten kuitenkin…
Kommentit poissa käytöstä
Terve taas.
Jatkan toissapäiväisestä aiheesta, eli markkinoista. Tuli sitten kuitenkin käytyä siellä, ennustamastani tilanahtaudesta huolimatta. Kyllä niitä kojuja olikin taas ihan torin täydeltä! Sinisellä virralla ei ollut kojun kojua, vaan suurella tyhjällä alueella ollut kuin pari intiaanimusisoijaa. (En ole intiaanien vihaaja, mutta eikö Joensuun kaupungin väestönrakenteen huomioonottaen olisi parempi tuoda esille vaikkapa itämaista musiikkia?)
No, torilla ei siis pääse liikkumaan, ja ellei tiedä tarkkaan, missä joku koju on, joutuu kiertelemään melkoisesti väentungoksessa etsimässä. Minä tosin kävin eilen jo vakoilemassa, mihin vakiokojuni tulee. Ostin ostettavani, pienen suunsoiton ja tinkimisen jälkeen, sillä myyjä on vanha ystäväni, ja läksin pois.
Paluumatkalla, kuinka ollakaan, tulin taas vanhaan tuttuun murheenkryynin solmukohtaan, Forumin kulmalle. Vastassa oli sama pyöräkaaos kuin aina. Osa pyöristä on joka päivä samoilla nurkilla ja yhtä holtittomasti parkkeerattuina. Tien reunassa oleva pyörärivi teki komean mutkan jalkakäytävän keskelle, vaikka tilaa edessäpäin olisi ollut pari metriä.
Siinähän sitä sitten kävi niin, että vaikka itse varoitin toisia, rahat tulivat ja menivät… En vain kerro, mihin rahani tuhlasin. En ainakaan torille.
Hyvää markkinapäivää!
Jatkokertomus loppuu
Kommentit poissa käytöstä
Hei kaikille! Olen vihdoin kotiutunut ja normaalissa temmissä. Nyt saatte taas kuulla mitä kuuluu ja kuka käskee, niinkuin ikivanha sananlasku sanoo.
Tämä oli vain pieni varoitus. Nyt asiaa. Kun pääsin sairaalasta ja sain paperisodat sodittua (niitähän ei paljon ollutkaan), soitin itselleni tutun taksin. Taksi lupasi tulla puoli neljä, joku oli kuitenkin möhlinyt ja näin ollen taksi tulikin reilut puolitoista tuntia myöhässä. Kaiken lisäksi jouduimme hakemaan vielä yhden tyypin lisää kyytiin. Tässä olisi kyllä kyytikeskuksen katsottava itseensä, möhläys on mitä ilmeisemmin tapahtunut siellä, näin ainakin oletan.
Loppujen lopuksi olin kotona vähän vaille kuusi illalla, luojan kiitos, etten aamulla. Minua itseäni tämä myöhästely harmitti, sillä menin ajoissa alas odottamaan kyytiäni. Sen siitä näköjään saa kun on hätähousu, vaikkei edes hätä olekaan. Eipä tässä sen enempää. Jatkan taas samaan malliin kuin ennenkin. Joten varokaa, vaikka onkin kesä.
Nauttikaa kesästä!
Jatkoa edelliseen
Kommentit poissa käytöstä
Hei kaikki lukijat! Ainoa haitta täällä sairaalassa on ollut oma mahani. Ei sen puoleen, se on ollut jo nelisen kuukautta sellainen, että sitä mitä sieltä pitäisi tulla ei tule, mutta vettä sieltä kylläkin tulee. Ruoka kuitenkin maistaa ja juoma myös. Viikonlopun vietin osittain tuolissa ja osittain sängyssä ja kaiken lisäksi ilman naista, kuten aina. Tänään lähden takaisin kotiin ja kartsalle. Siis tytöt varokaa!
Asiaakin välillä. Minulla on täällä oma nosturi, mutta käyttäjiä ei juuri ole. Olen joutunut opettamaan jokaisen erikseen käyttämään mainittua vekotinta, jota ilman ahteriani ei saa ylös pirukaan. Kuten joissakin kuvissa näkyy ahterini on laajempaa mallia. Opettaminen on ollut enemmän hauskaa kuin työlästä. Launtai iltana oli oikein kansainvälinen opetustuokio. Kun itse olen syntyperäinen suomalainen ja toinen hoitaja oli syntyperäinen ruotsalainen ja toinen venäläinen. Meillä kaikilla oli erilainen temperamentti joten en voinut millään tavoin olla nauramatta kun ongelmia tuli. Tietenkin kaikki meni hyvin, eikä ison naapurin tyttö tarvinnut edes yhtään nitroa. Tänä aamuna nosto operaatio sujui jo ongelmitta.
Nyt pieni piikki ammattikoulujen ja sairaanhoito-oppilaitosten lihaan. En jaksa millään ymmärtää vaikka olen moneen kertaan jo siitä puhunut, että miksi hoitajille ei opeteta erilaisten apuvälineitten käyttöä. Olen aivan varma että eläkeikä nousisi monta vuotta, kuten puhetta on ollut, jos koulutuksessa olisi otettu huomioon ne tuhannet ergonomia virheet joita hoitajien työssä tapahtuu. Varsinkin meidän isojen ukkojen ja akkojen pyörittäminen aiheuttaa suurta rasitusta hoitajien kehoille. Onko kyse rahapulasta? En usko. Ainakin meistä vammaisista löytyisi useita vapaaehtoisia ohjaajia kouluihin ja näin ollen siirtotilanteet ja liikuttelut eivät tuntuisi pahalta meistä eikä hoitajista.
