Esteettömyysblogi

Hei rakkaat lukijat! Vieläköhän kestätte minua ja höpötyksiäni? Kirjoitin eilen marisijoista, mutta nytpä tuli tarve itsekin (vähän) marista.

Aloitetaanpas tarina palvelutalojen alkuajoista… Olipa kerran lääkäreitä, jotka toimivat palvelutaloissa lääkäreinä oman virkansa ohella. Kunnat maksoivat siitä pienen korvauksen. Palveluihin kuuluivat muun muassa Kelalle tehtävien kuntoutussuunnitelmien teko aika ajoin ja lausuntojen antaminen Kelalle.

Tämä systeemi toimi kaikin puolin moitteettomasti. Ei kuulunut yhtään marinaa, paitsi tietysti, kun Kelalta tuli kielteinen päätös. Siihen aikaan ei Kelalta paljon tullutkaan kielteisiä päätöksiä. Nyt niitä satelee pilvin pimein. Jopa jumpparit ja lääkärit ovat ihmeissään, saati sitten me tavalliset pulliaiset.

Sitten  eräänä päivänä tuli iso ja paha mörkö kuvioihin: Validia-palvelut! Alkoi vähetä henkilökuntaa, ilmeisesti tuottavuussyistä. Tuottavuuden kasvuhan saneerauksissa on tavoitteena. No, mennäänpä itse asiaan, joka on minullekin henkilökohtaisesti tärkeä ja monelle muulle Kelan asiakkaalle.

On nimittäin niin, että vähintään joka kolmas vuosi pitää tehdä kuntoutussuunnitelma, johon tulee lääkärin, jumpparin ja vaikka kenen lausunnot. Itselläni  tilanne on sikäli hankala, että täytettyäni 65 vuotta, loppuu esimerkiksi ainoa 2-3 viikon pituinen laitoskuntoutusjakso. Ei siinä mitään, mutta kun ikää on jo kolme vuotta vaille sitä hetkeä, kun tulen tämän pykälän kohdalle. Tämän jälkeen joudunkin itse (tai kotipaikkakuntani) maksamaan laitoskuntoutuksesta 200-300 € per päivä.

Olen jo pitkän aikaa ihmetellyt, mistä löytäisin sen lääkärin, joka tekisi kanssani kuntoutussuunnitelman ensin vuodeksi,  sitten kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Talossahammehan oli vielä syksyllä lääkäri ja hyvä olikin.  Mutta kun tuli tämä Validia-systeemi, niin hän irtisanoutui ja homma jatkui ulkopuolisilla lääkäreillä.

Lääkärissä täytyy aina käydä terveyskeskuksessa. Tähän kaikilla ei ole mahdollisuutta, koska meitä on monelta eri paikkakunnalta, emmekä tiedä, kuka maksaa ja kuinka. Eikä kuntommekaan ole samanlaisia.  Tämä on sikäli hankalaa, sillä tämä kuntoutussuunnitelma pitäisi olla jo marraskuun lopussa Kelalla. Ja se sitten tekisi päätökset.  Mistä ne sitten tietävätkään, voitte vaan arvata.

Sen pituinen se. Toistaiseksi…

Maailmassa on miljardeja syitä valittaa. Voi olla nälkä tai jano, saattaa väsyttää tai vituttaa. Päältä ei voi sanoa, onko valitus oikeutettu vai eikö. Mutta arviointia varten meillä on oikeusjärjestelmä. Tässä kirjoituksessa on kaksi tarinaa Suomalaisesta oikeusjärjestelmästä.

Aloitetaan surullisemmalla ja henkilökohtaisemmalla tarinalla. Se koskee iänikuisia laitoskuntoutushaaveitani. Mielestäni ja kuntoutussuunnitelmani mukaan tarvitsen vuosittaisen laitoskuntoutusjakson, mutta kansaneläkelaitoksen periaate näissä asioissa on myöntää kuntoutusta vain valitusten kautta, jos silloinkaan (katso: http://esteeton.wordpress.com/2009/03/17/joskus-valittaminenkin-kannattaa/).

Kävipä niin, että minulle ei myönnetty kuntoutusta vuonna 2007, jolloin valitin päätöksestä. Valitinpa uudelleen sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan. Ja sitten vielä lisäksi vakuutusoikeuteen. Eipä se auttanut, totesivat perusteluideni koskevan vääriä asiakirjoja. Eivät siis ottaneet kantaa koko kysymykseen, taisivat lukea perusteluita Kelan silmälaiseilla.

Onnellisempi tapaus on ystäväni Paula Lahikoisen (mm. Karjalan Heili 23.9.2009) nostama kanne Joensuun kaupungin sosiaalitoimea vastaan. Häneltä nimittäin evättiin vuonna 2006 kuuluisan kyytikeskushankkeen yhteydessä oikeus invataksin käyttöön, koska hänen taksintarpeensa ei ole jatkuvaa.

Myös Paula joutui valittamaan monille tasoille aina korkeinta hellinto-oikeutta myöten, jossa lopulta tukistettiin kaupunkia. Hänellekään ei kyse ollut pelkästään omasta hyödystä ja lainopillisesta harrastustoiminnasta, vaan periaatteesta. Periaatteesta, miten toisilta vammaisilta evätään oikeus peruspalveluihin. Hyvä Paula!

Hänen huumorintajunsa riitti viedä juttu korkeimmalle asti. Itse en sinne pääse, sillä vakuutusoikeus on korkein aste, jolle Kelan päätöksiä voi viedä. Mutta jokin tässä niin sanotussa oikeusvaltiossa mättää, jos ainoa tapa saada oikeutta ja edistää hyviä periaatteita on juridinen sota, johon vain harvoilla on halua, kykyä, jaksamista ja mahdollisuuksia.

Valitettavasti samaa vaikuttaa olevan tilanne kaikessa esteettömyystoiminnassa. Sitten on toinen tie: valittaa kasvottomalle yleisölle nettiblogissa.

No niin rakkaat lukijat, tämä on nyt vain minun mielipiteeni, jolla en suinkaan syytä ketään (muuta kuin byrokratiaa).  Kirjoitan siis vain omasta subjektiivisesta kokemuksestani. Asia koskee nimittäin vammaisten ja vanhusten asumispalveluja.

1970-luvulla aloitettiin vammaisten palvelutalojen systemaattinen rakentaminen suurempiin kaupunkeihin ja myöhemmmin myös pieniin kuntiin.   Tämä oli jo ennen vpl:n syntymää, joka sinänsä oli aikaansa edellä, mutta eipä ole enää, koska sitä on vesitetty liikaa.

Samoin on käynyt palvelutalojen kanssa.  Alun perin tarkoituksena oli avustaa vammaisia kaikissa niissä asioissa, joissa vammainen tarvitsee jokapäiväistä tukea. Kuinka ollakaan, tätäkin on hieman vesitetty henkilökunnan kiireiden vuoksi.

Vuonna 1985 asuin Kuusankosken palvelutalossa. Ollessani siellä oli henkilökunnalla aikaa tulla esimerkiksi huoneeseen juttelemaan muuten vain ja kysymään, tarviaako vaikka kaupassa käydä. Silloin ei vielä henkilökohtaisen avun systeemiä tunnettu.

Nyt henkilökunnalla menee paljon aikaa kirjatessaan, kuinka kauan on ollut kenenkin luona ja mitä on siellä tehnyt. Mielestäni siis kuluu liikaa aikaa turhaan byrokraattiseen näpyttelyyn. Tämä johtaa siihen, että palvelujen odotusaika tulee liian pitkäksi.

Käytännössä asiat tapahtuvat näin:  soitan puhelimella alas palvelupisteeseen, joka yhdistää (tai jonka pitäisi yhdistää) puheluni lähimpään kännykkään. Pahimpina ruuhka-aikoina tämä ei aina onnistu ja puhelin soi, soi ja soi soimistaan aina vaan.

Avustaja tulee sisään ja huikkaa: “No, mitäs asiaa sulla on? Tässä on nyt kova kiire.” Sitten hän tekee hommansa ja huikkaa: “Terve vaan”, painaa nappulaa ja kuittaa käyttämänsä ajan. Kysynpä, onko mitään järkeä?

Uskallanpa epäillä, että tällainen toimintamenetelmä verottaa ihmisten välistä aitoa vuorovaikutusta ja asiakkaan kohtaamista. Tämä ei ole työntekijän eikä asiakkaankaan etu, vaan kummatkin ovat hermostuneita.  En missään tapauksessa syytä avustajia, vaan kunnioitan heidän arvokasta työtään. Kuten jo mainitsin,  syytän byrokratiaa ja johtajia, jotka ovat keksineet tämän menetelmän. En tiedä, mihin tämä johtaa, annas kattoo.

Päivää taas pitkästä aikaa! Olen vähän aikaa pitänyt suutani kiinni, kun on ollut muita järjestelyjä. Eilisen jälkeen en malta enää olla hiljaa. Kysymys on taas palaverista, jossa piti antaa palautetta Kyytikeskuksen toiminnasta.  Monet asiakkaat antoivat negatiivista kritiikkiä liittyen huonoon palveluun ja syystäkin.

Olen seurannut jo muutamia vuosia tämän niin sanotun Eu-hankkeen kehittymistä ja missään muualla se ei ole menestynyt. Eikä se menesty täälläkään, vaikka Joensuun kaupungin sosiaaliviranomaiset niin väittävätkin. Kokemukseni syvällä rintaäänellä voin sanoa, että kokouksessa oli kuin seinille olisi puhunut. Mitään ei ymmärretty, eikä mitään myönnetty, vaikka jopa Vammaisneuvoston puheenjohtaja, varapuheenjohtaja sekä monet muut vammaisjärjestöjen edustajat ja  yksityiset asiakkaat kertoivat huonoista kokemuksistaan.

Esimerkiksi eräs tilaaja ei saanut taksia, vaikka oli tilannut kyydin kolme päivää aiemmin. Lisäksi puhelinvastaaja ei toimi viikonloppuisin kunnolla. Itse olen nähnyt tämän talon asukkaiden saavan niin pienen taksin, ettei asiakas sovi kyytiin ollenkaan, vaikka on itsekin pienikokoinen.

Niin sanotut päättäjät hokivat:” Katsotaan nyt, katsotaan nyt, kyllä se siitä paranee.” Kotipaikkani on Länsi-Suomessa, Luojan kiitos, sillä siellä yksikään tämän tyyppinen hanke ei ole onnistunut, vaan se on kaatunut sekä asiakkaiden että autoilijoiden vastustukseen. Mikä kumma se sellainen Eu-direktiivi on, jonka mukaan näitä hankkeita tehdään? Kyllähän se Saksassa, Belgiassa, Hollannissa ja muissa Eu-maissa käy, kun siellä ei ole inva-takseja muutenkaan. Siitä minulla on muuten kokemusta itsellänikin, Espanjassa.

Ottakaa hyvät joensuulaiset päätöksentekijät järki käteenne (jos teillä sitä yleensä on) ja katsokaa peiliinne: Miettikäähän uudestaan koko homma! Ja Lehikoisen Paulalle ja Sepolle sanoisin: eikö nyt ole jo aika ottaa se isompi kirves käteen niin kuin silloin aikanaan puhuttiin (jos muistatte)?

En viitsi enempää kiusata, vaan jään mielenkiinnolla seuraamaan, mitä tuleman pitää. Tässäpä tämä valitusvirsi tällä kertaa.

Tämä aihe on nyt äärimmäisen ajankohtainen, koska koulut alkavat näinä hetkinä. Kerron tässä luvan kanssa erään tuttavaperheeni arkaluontoisen tarinan, jollaisia ei toivattavasti joudu kuulemaan kovin usein.

Tapasin perheen noin viisi vuotta sitten, kun aloin perheen tyttären vertaistukihenkilöksi. Tai oikeastaa tyttö valitsi minut tukijakseen ajaessaan vahingossa pyörätuoliharjoituksissa minua päin. Juttelimme äidin kanssa tovin ja samalla sai alkunsa kestävä ystävyys koko perheeseen.

Tyttö on terävä kuin partaveitsi ja hän aloitti koulunsa neljä vuotta sitten. Hän ei kuitenkaan pysty puhumaan ilman apuvälineitä. Niitä ei koulutoimella tarjota, eikä koko Itä-Suomesta löydy koulua, joka voisi auttaa. Myöskään apuvälinekeskuksesta ei tunnu löytyvän apua.

Aloittaessaan koulun tyttö oli todella motivoitunut, mutta puheongelman takia häntä ei ole päästetty luokalta. Joka vuosi hän joutuu siis kuulemaan ensimmäisen luokan asiat, joissa ei ole hänelle mitään opittavaa. AA, BEE, CEE, kissa kävelee. Se jos mikä tuhoaa motivaation.

Tilanteen parantamiseksi tytöllä on kouluavustaja, joka sattuu vielä olemaan perhetuttu. Valitettavasti hänestäkään ei ole apua, koska häntä kiinnostavat kaikki muut asiat paitsi avustaminen. Hän ei myöskään kerro kotona, mitä koulussa on tapahtunut. Tilanne on siis suorastaan katastrofaalinen.

Tässä herää monta kysymystä suomalaista koulujärjestelmää kohtaan: Ensinnäkin, miksi ei ole erityiskouluja kaikille apua tarvitseville? Toiseksi, miten voi olla niin vaikeaa hankkia innokkaalle tytölle tarvittavat apuvälineet? Ja kolmanneksi, miten ihmeessä vaikeista olosuhteista rangaistaan kieltämällä koko oppiminen (eli pitämällä ensimmäisellä luokalla)?

Mainittakoon, että kotonaan tyttö lukee muun muassa Sigmund Freudia opettajaäitinsä kanssa. Eli pääkopasta oppiminen ei tosiaan ole tässä tapauksessa kiinni.

Kuuntelin eilen radio Suomen maakuntauutisia. Höristin korviani, koska yllätyksekseni radiossa puhuttiin avustaja-asioista, joka on syksyn ja osittain uudistuneen vammaispalvelulain myötä ajankohtainen aihe. Uutisessa todettiin, että etenkin pienemmissä kunnissa on huutava pula avustajista. Eikä kaupungeillakaan mene täällä Itä-Suomessa kovin lujaa.

No, itse en ole tätä vielä kokenut (kop kop). Mutta kai se pitää uskoa todeksi, kun radiossa ja televisiossa asiaa toistellaan. Jopa sosiaali- ja terveysministeri on ottanut asiaan epävirallisesti kantaa.

Mistä tämä sitten johtuu? En tiedä, mutta ainakin koulujärjestelmässä on jotain vikaa. Koska tämä on työtä, josta saadulla palkalla ei tule toimeen, jollei työtä tee yli viittäkymmentä tuntia viikossa, täytyy avustajien tehdä myös muuta hommaa siinä sivussa. Yleensä avustajat ovatkin opiskelijoita, joilla valitettavasti on opintojärjestelmän muutosten takia vähemmän ja vähemmän mahdollisuuksia tehdä töitä opintojen sivussa.

Mielestäni tämä on väärä kehityssuunta. Esimerkiksi ammattikorkeakoulun lähi- ja sairaanhoitajaoppilaille pitäisi turvata mahdollisuus tehdä alan töitä opintojen ohessa, koska samalla he oppivat monia tärkeitä asioita käytännössä. Muun muassa apuvälineden käyttöä ei koulussa opeteta juuri lainkaan. Oikeastaan työnteko pitäisi jopa palkita palkan ohessa opintopisteillä.

Nykyiselläänhän käytännön opiskelu on varattu lyhyille harjoitusjaksoille, jotka eivät sovellu esimerkiksi näihin avustajajuttuihin. Tässä työssä nimittäin jatkuvuudella on paljon arvoa, koska avustaja täytyy tuntea läheisesti. Muun muassa Hetan (Henkilökohtaisten avustajien työnantajaliitto) johtaja on sanonut, että avustajasuhteen täytyy perustua molemminpuoliselle luottamukselle, eikä se synny ihan viikossa tai kahdessa.

Lopuksi myönnettäköön, ettei tässä kuvattu ratkaisu varmasti vastaa koko avustajapulaan, vaan toimii lähinnä kaupungeissa. Kuitenkin toivoisin ammatillisen koulutuksen myös sosiaalialalla ottavan askelen kohti oppisopimuskoulutusta. Nuoret ovat mielestäni avustajina parhaita heidän joustavuutensa ansioista.

Kertokaa muutkin ideoitanne vapaasti.

Tässä kirjoituksessa aion kertoa kaiken alkoholista… ainakin sen minkä muistan. Ja tässä aiheessahan muisti saattaa pätkiä. Joten samaa mieltä ei tarvitse välttämättä olla.

Aloitetaanpa alusta. Alkoholia on käytetty Suomessa jo ennen kuin ihmisapinat asettuivat näille seuduille. Jossain vaiheessa, tarkemmin sanoen noin 1900-luvulla, alettiin puhua alkoholin väärinkäytöstä. Sen jälkeen tästä aiheesta on tullut muodikas aina, kun valtiolla on käteispula. Niin tälläkin hetkellä.

Onhan se totta, että jotkut käyttävät alkoholia enemmän ja toiset vähemmän. Siksi väärinkäytön määrittely onkin aika vaikeaa. Etenkin, kun ongelmat ilmenevät usein viiveellä.

Kaikista pahinta ongelmakäyttäjäkuntaa on kuitenkin varhaisnuoriso, jonka ryypiskelyä ei voi moralisoida liikaa. Sitä ei voida myöskään hillitä veronkorotuksilla toisin kuin keskivertokäyttäjien (joihin itsekin taidan kuulua). Lisäksi vanhempien nalkutus ja poliisin valvontakin tuntuvat olevan täysin tehottomia. Eli Isoveljen valvonnallakaan ei ole apua – etenkään kun Isoveljen telkkarissa tarjoama roolimallikin on kovin kostea. Mistä sitten apua?

Palataanpa 1900-luvulle. Mielestäni nykyinen sukupolvi on matkalla samaa polkua kuin kieltolain poistamisen aikainen nuoriso. Silloinhan 1910- ja 1920-luvuilla syntyneet liottivat aivonsa pilalle vapautuneen alkoholin iloissa. Mutta sitten tapahtui väliaikainen parannus, kun alettiin tehdä Suur-Suomea sodassa.

Sittemmin 1950- ja 1960-luvuilta asti selvittiin iloisella nousukaudella 1990-luvun alkuun, jolloin lamassa kylvettiin nykynuorison siemenet. Ei se suinkaan ole pahaa nuorisoa, mutta suhde alkoholiin on kuin Kekkosella veteen.

Näin ilmaisena poliittisena konsulttina kehottaisinkin nykyistä nyhvääjähallitusta keskittymään vakavissaan tähän ongelmaan, eikä yrittää kuitata alkoholikysymystä mitättömillä veronkorotuksilla. Esimerkiksi Saksassa ja muualla maailmassa, missä iloliemi on joko verovapaata tai heikosti verotettua, ei se kiinnosta nuorisoa Suomen malliin. Olisiko sieltä jotain opittavaa?

Vanhempien taas toivoisin olevan kiinnostuneempia nuorison rahankäytöstä kuin omastaan. Toisaalta ymäärrän lapsisuhteen kehittämisen vaikeuden, kun he ovat päässeet jo teini-ikään. Olisi ehkä kannattanut kiinnostua vähän aikaisemmin.

Eipä tämä ongelma ainakaan tällä kirjoituksella parane. Mutta tulipahan saarnattua. Kippis kaikille!

Olen aikaisemmin kirjoitellut M/S Vinkerin uudesta luiskasta. Niinpä päätimme kauniimman kirjeenvaihtajani kanssa lähteä kokeilemaan, kuinka homma toimii. Olen kyllä jo aiemminkin kuivaharjoitellut laivaan menoa miehistön avustuksella.

Maanantaina lähdimme lounasristeilylle. Kuinka ollakaan, rokkihumun jälkeen Iso Ukko oli päättänyt heittää sadetta niskaamme. Laivaan meno sujui ongelmitta ystävällisen henkilökunnan avustuksella. Ongelmaksi osoittautui kuitenkin ulko- ja sisätilan välinen kynnys, joka oli liian jyrkkä ja korkea. Onhan se ymmärrettävää, mutta siihen voisi hankkia jonkinlaisen kynnysluiskan.

Samaan laivaan ahtautui meidän lisäksi joukko aivan mukavia vanhuksia pyörätuoleineen ja rollaattoreineen avustajiensa kanssa. Tunnelma oli vähintäänkin tiivis. Tunnelman teki tiiviiksi muun muassa laivan suhteellisen vanhanaikainen kalustus ja alakertaan johtavat rappuset, joiden läheisyyttä piti välttää.

Eräs vanha rouva kompastui rappusiin tullessaan ylös. Nostoapua löytyi, mutta ahtaassa tilassa kaatuminen oli karmivaa katsottavaa. Onneksi noheva miesavustaja sai rouvan jaloilleen. Edellä mainittu tilanne oltaisiin voitu välttää, jos laivassa olisi porrashissi. Siten myös vammaiset ja vähemmän vammaiset pääsisivät varsinaisen ruokasalin puolelle ja alakerran baariin.

Kehottaisin myös, että talvella Vinkerin ollessa vuosihuollossa, ainakin yksi pöytä otettaisiin vasemmalta sivulta pois tai käännettäisiin se kabiinin seinälle. Sillä tavoin saisi lisää tilaa ja pääsisi etukannen baarin puolelle, jos nyt sattuisi vaikka janottamaan.

Laivan henkilökunta oli kyllä valmis irroittamaan yhden pöydistä toistaiseksi, mutta kun selvisi, että muutama pyörätuolissa istuva vanhus pystyi kävelemään pari askelta, pöytä jätettiin paikoilleen. Muuten hyvä, mutta istuimme kuin sillit suolassa pystymättä kääntymään mihinkään suuntaan.

Toivoisin, että laivayhtiö ottaisi huomioon nämä pienet korjaukset esimerkiksi vuosihuollon yhteydessä. Kaikesta huolimatta,
haluan esittää kiitokset laivan henkilökunnalle ja tulen luultavasti risteilemään vielä uudelleen tänä kesänä.

Aurinkoisia ilmoja odotellen…

Kuulostaako tutulta? Uusi telkkari hajoaa heti takuuajan päätyttyä, vaikka edellinen kesti yli kymmenen vuotta, joka kesäksi täytyy ostaa uusi pöytä tuuletin edellisen “väsähdettyä” ja kännykässäkin on ohjelmavikoja heti ensi käytöllä. Esimerkkejä on loputtomasti, tämähän on nykyaikaa.

Sama koskee myös vammaisten apuvälineitä. Ero vain on siinä, että ne ovat yleensä elämälle välttämättömiä. Pyörätuolin hajoamista voi kai verrata pahaan kaatumiseen, koska matkanteko päättyy siihen. Esimerkiksi auton jättäessä tienvarteen voi aina jatkaa jalkaisin.

Minulla on kaksi esimerkkiä viime kuukausilta. Ensimmäinen on huhtikuussa saamani uusi pyörätuoli, joka ei ole vielä ehjää viikkoa nähnyt. Milloin kiinnitykset pettävät, sähkötekniikasta löytyy kosketushäiriö, ohjelmointi kaatuu tai jousitus irtoaa. Lista olisi paljon pidempi, jos uskaltaisin muistella. En usko, että vika voi olla vain kuskissa. Ja kun mietin menneitä, joudun toteamaan, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana jokainen tuoli on ollut aiempaa heikompi. Ja saman ovat huomanneet muutkin.

Se toinen esimerkki on hiiri, jolla ohjaan tietokonetta jalallani. Ostin uuden, upean hiirulaisen viime kesänä ja se kesti erinomiasesti ainakin kaksi kuukautta. Sinnittelin sillä kevääseen asti, kunnes hermoni pettivät. Nyt olen sitten ytittänyt valittaa asiasta, mutta maahantuoja ei tunnu reagoivan lainkaan. Siispä käytössäni on taas yli kymmenen vuotta vanha rullatekniikalla toimiva hiiri, jonka luulin palveluksensa tehneen.

Molemmat ovat esimerkkejä siitä kuinka tekniikka kehittyy, mutta ei huomioi käyttäjien elämää. Laitteisiin tulee lisää huipputekniikkaa ja erikoisosia. Samalla niistä tehdään heikompia ja mahdottomia korjata.

Minun mielestäni tämä on silkkaa esteellisyyttä. Tekniikan kehittämisessä on unohdettu täysin pienemmät käyttäjäryhmät ja monien elämää on vaikeutettu aivan tarpeettomasti.

Siksi pienenä piristyksenä kannattaa kuunnella Repomiehen laulut vanhoista paremmista ajoista:

http://ohjelmat.yle.fi/pasila/repomiehen_laulut

Joensuun satamassa on paljon muuttunut viime vuosina, kun on yritetty päästä tälle vuosituhannelle. On kuitenkin ainakin yksi asia, joka on sentään säilynyt. Entinen kuunari, ravintolalaiva Elina.

Elinan sisäänkäynti

Elina on kellunut Pielisjoella nyt kymmenen vuotta, vuodesta 1999. Siinä ajassa se on ottanut paikkansa osana Joensuun kaupunkikuvaa ja historiaa. Ennen Pohjois-Karjalaan saapumistaan se ehti palvella erilaisissa tehtävissä Suomessa ja Ruotsissa vuodesta 1936 asti.

Jotain ravintolalaivasta kuitenkin puuttuu. Nimittäin toimiva luiska. Nykyinen luiska nimittäin sijaitsee viisi-kymmenen senttiä satamalaiturin yläpuolella. Pyörätuolilla ei siis sittenkään ole pääsyä tähän upeaan alukseen. Vika olisi kuitenkin helppoa ja halpaa korjata jatkamalla luiskaa.

Tunnustan, olen koukussa veteen ja veneisiin – samoin kuin terasseihin. Elinassa ne yhdistyvät. Siksi toivon, ettei se koe Koli III:n kohtaloa, että se säilyy osana kaupunkikuvaamme ja siitä tehdään tulevaisuudessa vammaisystävällisempi.

Pidetään iloinen laiva osana kaupunkia!